Kansallisvaltiot rapautuvat: Nouseeko tilalle pelkkiä uusitsekkäitä yksilöitä, joilla on oikeuksia, muttei yhtään velvollisuutta?
Valtio tai heimo eivät ole ainoita mahdollisia yhteisöjä, mutta yhteisöllisyys on keskeinen tekijä ihmisen hyvinvoinnissa.
Keskustelimme Issues in the Contemporary World -luentosarjan yhteydessä opiskelijoiden kanssa identiteetistä. Keskustelu tuki aikaisempia havaintojani: nuoret opiskelijat eivät juurikaan määrittele itseään rodun tai kansalaisuuden mukaan.
Omat poikani ovat samassa veneessä. Kun kysyin keskimmäiseltäni mieltääkö hän, puoliksi afroamerikkalainen ja puoliksi suomalainen nuori mies, itsensä ensisijaisesti mustaksi vai valkoiseksi, suomalaiseksi vai amerikkalaiseksi, hän vastasi: ”En ole ajatellut asiaa. Se ei ole minulle binääri juttu.”
Identiteettien muuttuminen yhä yksilöllisemmiksi on yhä useimmille itsestäänselvyys. Lisääntyvä kansainvälisyys, some, amerikkalaisen individualismin voittokulku sekä muut teknologisen ja poliittisen globalisaation ilmentymismuodot heikentävät ihmisten siteitä kansallisvaltioon ja – paremman sanan puutteessa – heimoonsa.
Loppupeleissä tämä on positiivinen asia. Mutta uusi yksilöllisyys ei tietenkään ole täysin ongelmaton ilmiö.
Kanadalais-amerikkalainen David Frum kirjoitti The Atlanticissa uuskanadalaisista. Esimerkiksi 24 prosenttia hongkongilais-kanadalaisista on muuttanut Kanadan passin saatuaan takaisin Hong Kongiin. Taiwanilais-kanadalaisista 30 prosenttia on palannut Taiwaniin.
Kirjoituksessaan Frum viittaa ”mukavuus-kanadalaisiin”, jotka eivät asu Kanadassa tai maksa sinne veroja, mutta muistavat kanadalaisuutensa silloin, kun he voivat saada siitä jotain hyötyä. Frum kysyy: ”Miten demokratia voi toimia katoavien rajojen ja kaksois-, kolmois- tai neloskansalaisuuksien maailmassa?”
Kysymys ei ole uusi, mutta se on ehdottomasti pohtimisen arvoinen. Ongelma ei rajoitu ainoastaan meihin kaksoiskansalaisiin. Ajattelumalli, jossa ihmisillä on ainoastaan oikeuksia eikä velvollisuuksia on yhä yleisempi ongelma myös yhden passin ihmisten parissa.
Uusi kansainvälisyys on rikastanut meitä taloudellisesti ja kulturaalisesti. Maailma ei koskaan ole ollut vauraampi, turvallisempi, tasa-arvoisempi, paremmin koulutettu, ympäristötietoisempi sekä vähemmän rasistinen, seksistinen ja homofobinen kuin nyt.
Kansainvälisyys on sitonut meidät osaksi globaalia verkkoa tavoilla, joita emme aina aktiivisesti tiedosta. Kaiken sen meille antaman hyvän ohella se on kuitenkin myös, valitettavasti, nakertanut suhdettamme valtioon ja entisiin yhteisöihin tavalla, jonka kaikkia vaikutuksia emme täysin ymmärrä – saati osaa korjata.
Valitettavan usein valtiosta on tullut automaatti, jonka tehtävä on antaa meille haluamamme, mutta joka ei saa vaatia meiltä mitään. Ajattelutapa yhdistää niin veroja kiroavaa amerikkalaista konservatiivista miljonääriä kuin julkisten tukien vähyyttä valittavaa suomalaista, muiden tienaamilla rahoilla elämänsä viettänyttä totaalikieltäytyjä-opiskelijaakin.
Yhteisöllisyys on keskeinen tekijä ihmisen hyvinvoinnissa, kuten myös runoilija John Donne meitä muistutti. Niin anarkisti Pierre-Joseph Proudhon kuin konservatiivinen filosofi Michael Oakeshott painottivat pohdiskeluissaan yhteisön tärkeyttä.
Valtio tai heimo eivät ole tietenkään ainoita mahdollisia yhteisöjä, mutta niin kauan kun kansallisvaltiot takaavat turvallisuutemme, terveydenhoitomme, koulutuksemme ja vanhuudenturvamme, me olemme sille velkaa työpanoksemme, verorahamme ja lainkuuliaisuutemme.
Eräs aikakautemme vitsauksia on globalisaation osaltaan voimistaman individualismin synnyttämä uusitsekkyys. Siihen eivät ole syyllisiä ainoastaan ”ne” vaan myös ”me”. Ja vain ”me” voimme korjata omat virheemme.
Soundtrack: Funkadelic, One Nation Under a Groove.