Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Kaksi marxilaista, kaksi tarinaa

Marko Maunula
Blogit Americana 2.10.2012 20:54

Viime viikolla kuoli kaksi eturivin marxilaista historioitsijaa. Eric Hobsbawm ja Eugene Genovese olivat tutkimuskenttiensä suvereeneja mestareita. Heidän poliittinen evoluutionsa kertoo myös reaalisosialismin romahduksesta ja sen vaikutuksesta vasemmistolaiseen tieteeseen ja teoriaan.

Eric Hobsbawm syntyi juutalaiseen perheeseen Egyptissä vuonna 1917. Ericin ollessa kaksivuotias, perhe muutti Itävaltaan ja sieltä myöhemmin Berliiniin. Vuonna 1933, Hitlerin noustua valtaan, Eric muutti Iso-Britanniaan. Hän väitteli tohtoriksi Cambridgesta, ja palveli sodan aikana Iso-Britannian armeijassa.

Sodan jälkeen Hobsbawmista kehittyi eräs Britannian parhaista historioitsijoista. Hänen kykynsa hahmottaa historian suuret metarakenteet sekä ilmaista ne analyyttisesti ja mukaansatempaavasti oli verraton. Hänen neljä tärkeintä teostaan kertovat Euroopan matkan Ranskan vallankumouksesta kommunismin romahdukseen ja vuoteen 1991.

Hobsbawm oli vakaumuksellinen kommunisti loppuun saakka. Hän ryhtyi kantamaan punaista lippua jo parikymppisenä, ja hän heilutti sitä kuolemaansa saakka. Hobsbawmista kehittyi eurokommunisti, eikä hän viimeisinä vuosikymmeninään enää puolustanut totalitaarista neuvostokommunismia – ei ainakaan kovin tarmokkaasti. Silti, hän painotti loppuun saakka uskoaan marxilaiseen teoriaan. Utopian tavoittelun vaatimat miljoonat kuolonuhrit olivat Hobsbawmille onnen hyväksyttävä hintalappu.

Eugene Genovese syntyi Brooklynissa vuonna 1930, työväenluokkaiseen amerikanitalialaiseen perheeseen. Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen jo viisitoistavuotiaana, mutta hänet erotettiin puolueesta viiden vuoden päästä ideologisten erimielisyyksien takia. Hän silti määritteli itsensä marxilaiseksi vielä vuosikymmeniä potkujen jälkeen.

Genovese väitteli tohtoriksi alle kolmikymppisenä, ja hän rakensi pitkän ja mutkikkaan uran Yhdysvaltain Etelän orjuuden ja intellektuaalisen kulttuurin tutkijana. Genovesen parhaat teokset, The Political Economy of Slavery sekä Roll, Jordan, Roll: The World the Slaves Made sovelsivat marxilaista teoriaa orjuuden tutkimiseen. Ensimmäisessä kirjassa Genovese tutki orjuutta esikapitalistisena, anti-modernin patriarkaalisena järjestelmänä. Toisessa teoksessa Genovese sovelsi gramscilaista kulturaalisen hegemonian teoriaa orjuuden valta- ja henkilösuhteisiin.

Genovese ei koskaan epäröinyt lausua mielipiteitään. Vuonna 1965 hän ilmoitti toivovansa Viet Kongin voittoa. Lausunto teki hänestä oikeistopolitiikkojen maalitaulun, karikatyyrin epäisänmaallisesta akateemisesta kommunistista. Terävä kieli palveli älykästä ja provokatiivista persoonaa. Eri konferensseissa Genovesen saapuminen luentosaliin notkautti monien esitelmöijien polvia sekoituksesta pelkoa ja kunnioitusta.

Viimeisten vuosikymmenten myötä Genovese kääntyi terävästi oikealle. Vanhasta marxistista kehittyi klassinen konservatiivi ja syvästi uskonnollinen roomalaiskatolinen. Hän edelleen vastusti markkinakeskeistä konservatismia, arvostaen enemmän konservatiivisen ideologian yhteisöllistä, hierarkiaa arvostavaa ja traditioihin pohjautuvaa siipeä.

Vuonna 1995 Genovese arvioi Hobsbawmin teoksen The Age of Extremes: A History of the World, 1914-1991 The New Republic -lehdelle. Arvio on erinomainen. Se myös tarjoaa hyvän leikkauksen kahden samasta ideologisesta lähtöpisteestä startanneen, mutta rajun erilaisiin johtopäätöksiin saapuneen nerokkaan miehen ideologis-intellektuaalisista matkoista.

Soundtrack: Kansainvälinen.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Hobsbwan oli vakaumuksellinen kommari, ainakin nuorempanana. Siten hän ei ollut objektiivinen historioitsija, vaan aatteellisesti sitoutunut historioitsija. Minusta hän ei ollut siten kovinkaan hyvä ammatissaan. Ei historioitsijalle ole eduksi se, että liputtaa tiettyä aatetta, koska jälkipolvet sen vuoksi kyseenalaistavat hänen uskottavuuttaan.

Juuri näin .Historioitsijat yrittävät yleensä vältellä liian henkilökohtaisesti koskettavia aiheita juurikin tuon objektiivisuuden ja uskottavuuden vuoksi.

Olen täysin vastakkaista mieltä! Aatteen tai ideologian selkeä tunnustaminen antaa lukijalle taustan ja raamit, joita ilman historiointi jäisi epämääräisemmäksi. Objektiivisuus tulee mielestäni metodeista, ei niinkään lähtökohdista, varsinkaan jos näitä ei tiedetä tai paljasteta tai peitellään.

Kenenkään mielipiteiden tai näkemysten arvon määritteleminen tämän poliittisen suuntauksen, uskonnon, tai muun vastaavan perusteella on typerää. Kuten Likainen Harry sen sattuvasti pisti: ”Mielipide on kuin persreikä: jokaisella on sellainen.” Siksi ainoa, millä tulisi olla merkitystä, on sen mielipiteen perustelut. Ihmiskunnan suurimpia tragedioita on, että laitetaan aivan liikaa painoa sille kuka sanoo kuin mitä se sanoo. Tämän vuoksi järkeviä muutoksia on vaikea saada tehdyksi. Esimerkiksi jos täysin samoin perusteluin oikeistolainen ja vasemmistolainen ehdottavat, että olisi hyvä korottaa jotain veroa, niin toisen ehdottamana se aiheuttaa hirveän paskahalvauksen oikeistossa ja toisen ehdottamana ei. Vastaava toimii toki jonkun palvelumaksun tms. korottamisen kanssa vasemmistossa. Väärä henkilö ehdottaa oikeaa asiaa, joten ei käy.

Näitä luetaan juuri nyt