Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Johtaako onnellinen lapsuus onnettomaan aikuisuuteen?

Marko Maunula
Blogit Americana 27.6.2011 21:29

Päivänä eräänä olin ystäväni tyttären, viisi vuotta, jalkapallo-ottelussa. Puolen tunnin kirmailun sekä mehu ja keksi -tarjoilun jälkeen valmentaja tuli palkitsemaan jokaisen pelaajan tarroilla.

”Te olette kaikki mahtavia,” valmentaja sanoi ja painoi tarroja lasten paitoihin. Vanhemmat ja valmentajat hymyilivät ja taputtivat lasten päitä, kaverini mukaanlukien. Ennen kun joukkue hajaantui pizzerioihin ja mäkkäreihin, eräs pelaajien äideistä antoi jokaiselle tytölle lelukoruja lahjaksi.

Näky oli kovasti söpö sekä tihkui rohkaisua ja lasten itsetunnon tukemista. Jokainen lapsi oli erikoinen ja upea ja kaiken huomion kohde. He kaikki olivat mestareita, eikä yhdessäolon ja itsetunnon pönkityksen harmoniaa rikottu maaleja laskemalla. Silti, minut näky säikäytti perinpohjin: ”Voi hyvä luoja, minä joudun opettamaan heitä 15 vuoden päästä!”

Lastensa ympärillä pyörivät, kaikki esteet heidän tieltään lakaisevat helikopteri- ja curling-äidit ovat kasvavan kritiikin kohde. Ylihuolehtivan kasvatuksen aiheuttama uusavuttomuus sekä narsistinen itsekkyys ovat selviö, ja teräksenlujaan itsetuntoon tähtäävän kasvatusmallin haitat ovat paremmassa tiedossa – ainakin yliopistojen luennoitsijoiden lounaskeskusteluissa.

Nyt olemme tiedostamassa ylihuolehtivaisen kasvatuksen vakavimman haittapuolen: se saattaa tehdä lapsista onnettomia aikuisia.

Uusimmassa The Atlantic -lehdessä psykologi ja terapeutti Lori Gottlieb kirjoittaa, miten hyvän itsetunnon kultti on tuhoamassa lapsemme. Terapeutin tehtävissään Gottlieb törmää useihin potilaisiin, jotka olivat kyvyttömiä käsittelemään elämän vastoinkäymisiä sekä pienintäkään tyytymättömyyttä.

Potilaiden tausta oli liki täydellinen, rakastavine ja vauraine sekä kaikessa tukevine vanhempineen. He olivat viettäneet lapsuutensa auton takapenkillä matkalla urheiluharjoituksiin, opintotukijan tapaamisiin, sekä leikkitapaamisiin. Jokaisen vanhemmat olivat leikkineet lasten kanssa, halanneet heitä joka käänteessä, sekä kasvattaneet lapsensa rajattomalla rakkaudella ja ylistyksellä.

Ihanteellinen lapsuus päättyi, valitettavasti, aikuisuuteen sekä vastuuseen ja normaalin elämän vastoinkäymisiin, joita nuoret aikuiset eivät yksinkertaisesti kykeneet sulattamaan. Saamatta jäänyt työpaikka tai seurustelusuhteen loppu ovat musertavia uutisia, jos olet koko lapsuutesi ainoastaan kuullut miten täydellinen olet, ja jos maailma on lakaissut jokaisen esteen tieltäsi. Syvät pettymykset ovat osa elämää, Gottlieb sanoo. Ne on parempi oppia käsittelemään kuuden kuin kahdenkymmenen kuuden vuoden iässä.

Aikaisempien sukupolvien kuriin keskittyvä, emotionaalisesti viileä ja liki heitteille jättävä kasvatustyyli ei tietenkään ole hyvä, mutta moderni, lapsiin sataprosenttisesti keskittyvä perhemalli ei sekään johda hyviin tuloksiin, vahingoittaen lopulta eniten itse lapsia.

Soundtrack: Radiohead, Subterranean Homesick Alien.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Euroopan amerikalaistunein maa, asenteiltaan, eli Suomi seuraa tässäkin asiassa rinta rottingilla perässä.
Vanhemmat raivaavat kaikki esteet jälkikasvun elämästä, kyynerpäitä ei säästellä. Vastoinkäymiset kohdataan vasta aikuisiässä ja ne tulevat täytenä pommina kun kukaan ei ole siivoamassa aiheutettuja sotkuja ja ottamassa vastuun tapahtuneesta, tuollaisia ns.äitin pikku prinssiä/prinsessoja alkaa näkymään vähän joka puolella.

Ikäryhmältään nuo kasvatuksen kukkaset alkavat olemaan jo parikymppisiä eli aikuisuus odottaa, nuorempaa pukkaa jonossa samaa odottaen. Asenteeltaan ja ideologialtaan nämä tapaukset ovat erittäin röyhkeitä, ahneita, avuttomia ja täysin avuttomia, heidät on siihen opetettu. Heidän ideologiassaan muut ihmiset ovat syntyneet heitä varten ja ainoana syynä olemassaololleen palvelemassa näiden prinssien/prinsessojen kulloisiakin mielihaluaja, ilman vastavuoroisuuden toimintatapaa ja täysin pyyteettömästi. Pieni kärjistys auttaa ymmärtämään heidän asennoitumistaan, joten tämä sallittakoon.

Valitettavasti opetetut/opittu elämänasenne on alitajunnassa oleva ominaisuus jota järki ei ohjaa, ei myöskään aikuisena saatu kokemuksen kautta tuleva ns.kantapääoppi. Nuo ongelmalapset tulevat aikuisenakin olemaan erittäin hankalia kanssaihmisilleen, heille ei ole opetettu toisen ihmisen kunnioittamista eikä toimintatapaa selviytyä arkipäivän rutiineista muiden ihmisten kanssa. Pienimmässäkin ongelmatapauksessa alitajunta ottaa käskyttäjän roolin ja toimintaa ohjataan opittujen tapojen mukaan, jälki on varsin epämiellyttävän näköistä ja kuuloista.
Vaihtoehtoina ääripäissä on tarjolla sadistinen psykopaatti joka kaikkia keinoja käyttäen vaatii kaikesta kaikkea ruokkiakseen turhamaisuuttaan ja toisessa ääripäässä itseensä käpertynyt ihminen jonka aikuisuus on murskannut koska hän ei pysty minkäänlaiseen luontevaan kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa ja ongelmien selvittämiskyvyn puute lamaannuttaa hänet paikalleen.

Yleensä aikuisesta ihmisestä näkee suoreen millainen lapsuus hänellä on ollut, ja millaiset kasvattajat (yleensä vanhemmat), myös aikakauden teemat ja toimintatavat näkyvät hautaan asti.
Todellinen mielenkiinnon kohde ovatkin näiden narsku-lasten vanhemmat, lapset ovat tässä kasvatuksensa looginen kehitys, miksi he tekevät lapsilleen tuollaisen karhunpalveluksen ?

Hehän antavat todellisen kasvatusvastuun näille lapsille itselleen, aikuisiässä. Lapset joutuvat vasta aikuisiässä oppimaan elämän perusteet, liian myöhään niitä todella sisäistääkseen luontevaksi toimintatavaksi ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja ongelmanratkomisessa.

Ei tämä ole vain nykypäivän ongelma; tunnen henkilökohtaisesti lukuisia tapauksia yli vuosisadan takaa, joissa – syystä tai toisesta – on vastaavanlaisia ongelmia sekä vanhemmilla että lapsilla. Luulen, että tällaisia tapauksia on aina ollut ja aina tulee olemaan, mutta perimmäistä syytä ongelmiin ei voi varmuudella määritellä.

Ennen ei siis ollut välttämättä paremmin tässäkään tapauksessa.

Höpö höpö, ääripäät nyt ovat aina äärimmäisiä mutta vähemmistö! Huono itsetunto lienee kuitenkin vallitseva ominaisuus meillä suomalaisilla, joten ei itsetunnon kohotus tee meille pahaa. Minä kahden lapsen äitinä uskon kannustavaan ja huolehtivaan kasvatukseen. Mitä tulee urheiluseuroihin niin 5-vuotiaalle ei vielä kuulukaan antaa rakentavaa kritiikkiä, sitä tulee siellä varmasti myöhemmin (jo 7-8 vuotiaat jaetaan tasoryhmiin). Uskon että egoilijat syntyvät nimenomaan liian vähästä huomiosta ja kannustuksesta, jolloin huomiota haetaan aikuisenakin!

Tämä on tietysti yhä pienemmän väestöryhmän ongelma, kun yhä harvemmat yltävät keskiluokkaan. Varmaan jossain yliopistomaailmassa näkee poispilattuja rikkaiden ihmisien lapsia, mutta meillä täällä West Oaklandissa ei kyllä lasten liiallinen hyysääminen ja kannustaminen ole mikään varsinainen ongelma. Täällä lapset laitetaan kadunkulmalle seksityöhön, ja heidät noutaa siitä kiva keskiluokkainen perheenisi katumaasturilla työstä palatessaan pikapanolle, ennen kuin hän ajelee tuonne paremman väen asuntoalueille hyysäämään omia lapsiaan.

Pointtini on, että puhut ”nykyisestä kasvatusmallistamme” mainitsematta, keitä ovat ne ”me”.

Kannustaminen kuin myös turhautumien kestäminen kuuluu lapsen kasvatukseen oleellisesti jos halutaan tasapainoista aikuisuutta, koska itse elämäkin on vuoristorataa hyvien ja vaikeampien aikojen ja tapahtumien suhteen.
”Sisällytä hyväntahtoisuuteesi ripaus arvokkuutta ja ankaruutta, niin et jätä toista osapuolta liialliseen kiitollisuuden velkaan(itseäsi kohtaan)”, pätenee nykypäivinäkin.