J.D. Vance vastaan Tim Walz: Raikas tuulahdus tylsästä menneisyydestä
Varapresidenttiehdokkaiden väittely korosti demokraattien ja republikaanien mielipide-eroja muun muassa abortista, taloudesta ja maahanmuutosta, Yhdysvaltain historian professori Marko Maunula kirjoittaa.
J.D. Vancen ja Tim Walzin väittely oli yllätyksetön, tiukka ja kohtelias. Se oli juuri sitä, mitä amerikkalainen politiikka tarvitsi. Se ei myöskään ollut mullistava ja tuskin liikutti heiluria merkittävästi kumpaankaan suuntaan.
Varapresidenttiehdokkaiden tehtävä on olla kampanjoiden rakkikoiria. Normaalisti he toimivat ehdokasparin hyökkääjinä, kun presidenttiehdokkaat pyrkivät esiintymään valtiomiesmäisesti.
Donald Trump ei tietenkään noudata vanhaa pelikirjaa. Hän ja Vance ovat molemmat keskittyneet hyökkäämään, sumentamaan vesiä ja levittämään omaa versiotaan todellisuudesta.
Vance on selkeästi älykkäämpi kuin Trump, eikä ole pomonsa tapaan oman massiivisen egonsa vanki. Tämä teki hänestä väittelyssä huomattavasti Trumpia tehokkaamman trumpilaisen politiikan puolestapuhujan.
Presidenttiehdokkaiden debatissa Trump astui Kamala Harrisin asettamiin ansoihin kerta toisensa jälkeen. Varapresidenttiehdokkaiden väittelyssä Vance ei provosoitunut, vaan pysyi viileästi tilanteen herrana.
Vancen muodonmuutos Trumpia vastustavasta republikaanista karismavajeesta kärsiväksi mini-Trumpiksi on ollut nopea ja vakuuttava, aina häiritsevyyteen saakka.
Muutaman vuoden takainen Vance vertasi Trumpia Hitleriin sekä kehotti amerikkalaisia ottamaan enemmän vastuuta omasta elämästään ja lopettamaan hallituksen syyttelemisen. Tänään Vance toistaa trumpismin mantraa demokraattien pahuudesta ja Trumpin messiaanisista kyvyistä sekä tehtävästä pelastaa Yhdysvallat talousromahduksesta ja suojella koko ihmiskuntaa kolmannelta maailmansodalta.
Väittelyssä Vance laittoi kampanjatyylinsä syrjään. Hän osoitti jälleen, että hänellä on erinomainen muisti ja kyky nivoa faktoja ja teorioita vakuuttavaksi narratiiviksi. Asianajaja artikuloi argumenttinsa selkeästi ja rauhallisesti. Hän on Trump-Vance parivaljakon aikuinen.
Vancen älystä ja perehtyneisyydestä ei ole epäilystäkään. Hän osaa selittää takinkääntönsä sekä ideologisen joustavuutensa sujuvin sanankääntein, sekoituksella sofistista retoriikkaa ja valikoivaa dataa.
Kampanjatilaisuuksissaan demokraattien Tim Walz on kuin innostunut pikkupoika, jonka kasvot ilmaisevat kymmenen erilaista ja vilpitöntä tunnetilaa muutamassa minuutissa. Väittely vaatii viileyttä, jota Walzilla ei ole luonnostaan, mutta kokonaisuudessaan hän selvisi illasta tyydyttävin arvosanoin.
Walz oli hermostunut mutta ei tehnyt pahoja virheitä. Vancen taitavat verbaaliset iskut eivät saaneet Walzia menettämään tasapainoaan, mutta hän ei myöskään hallinnut vastahyökkäyksiä tai osannut painostaa Vancea, kun tämä puhui vastoin parempaa tietoa.
Walz oli valmistautunut huolellisesti. Hän argumentoi maanläheisesti ja puolusti demokraattien tavoitteita konkreettisilla esimerkeillä. Walzin tyyli korosti häntä henkilönä, josta on helppo pitää. Se myös korosti hänen kykyään kääntää poliittiset kysymykset tavallisten amerikkalaisten ymmärtämälle kielelle.
Kokonaisuudessaan väittely oli ilahduttavan normaali. Se tarjosi nostalgisen muistutuksen menneisyydestä, jolloin väittelyt tarjosivat tiukkaa tinkaamista, mutta perinteisen politiikan ja käytöstapojen puitteissa.
Debatti ei ollut unohtumatonta televisiota tai poliittista ilotulitusta, mutta se korosti kahden varapresidenttikokelaan ja presidenttikampanjan perustavaa laatua olevia mielipide-eroja abortista, taloudesta, aseista, maahanmuutosta ja muista amerikkalaisen politiikan keskeisistä kysymyksistä.
Sellaisenaan väittely oli tärkeä ja hyödyllinen, mutta minulla on epäilyjä sen vanhanaikaisen asiakeskeisyyden tehosta poliittisten meemien ja lyhyiden some-postausten aikakaudella.
Soundtrack: Kris Kristofferson, Me and Bobby McGee