Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Irving Kristol: konservatiivisen älykön muotokuva

Marko Maunula
Blogit Americana 6.4.2011 13:13

Eräs amerikkalaisen oikeiston valtteja viime vuosikymmeninä on ollut liikkeen vireä älykkösiipi, ja sen ehkä merkittävin edustaja oli Irving Kristol (1920-2009).

Tuore esseekokoelma The Neoconservative Persuasion: Selected Essays, 1942-2009 on koonnut Kristolin parhaat kirjoitukset vuosiväliltä 1942 samoihin kansiin. Teos kattaa Kristolin älyllisen vaelluksen trotskilaisuudesta neokonservatismiin, kuvaten samalla amerikkalaisen yhteiskunnan älyllisen ja ideologisen tempoilun Franklin D. Rooseveltin New Deal -ohjelmasta neokonservatismin nousuun ja tuhoon.

Kristolin älyllinen herääminen tapahtui opiskeluvuosina City College of New Yorkissa. ”Proletariaatin Harvard” oli 1940-50 luvuilla kehto uudelle älykköjen sukupolvelle, muodostaen keskeisen foorumin löysälle New Yorkin valtaosin juutalaisten intellektuellien ryhmittymälle.

Ryhmittymän monet keskeiset edustajat, Kristol heidän joukossaan, olivat ensimmäisen sukupolven amerikkalaisia, joiden ensimmäinen älyllinen herääminen oli tapahtunut jeshivan oppineiden rabbien ohjauksessa. Nuoret älyköt olivat taustansa ja aikakautensa kasvatteja. Työväen- ja alemman keskiluokan lapset tunsivat vahvaa vetoa marxilaisuuteen, mutta vanhempien muistot Venäjän pogromeista tekivät useimmista stalinismin vannoutuneita vihollisia.

Teoreettinen koti löytyi usein trotskilaisuudesta, ja myös Kristol tunsi vetoa sen kosmopoliittisuuteen. Hän osoittautui huonoksi kommunistiksi, ja jätti ideologian pian avioitumisensa sekä Toisen maailmansodan sotareissunsa jälkeen.

Kuten monet muut tulevat neokonservatismin ideologit, Kristol kantoi trotskilaisuutensa perimänä uskoa rajat ylittävään ideologiaan. Uransa loppuvuosikymmeninä hän kanavoi trotskilaisen maailmanvallankumouksen ideologian palvelemaan demokraattisia ja kapitalistisia tarkoitusperiä. Toisin kuin kukkaroistaan ja yksilönvapaudesta kiinnostuneet perinteiset konservatiivit, tarjonnan talouspolitiikka ja valtion vaikutusvallan rajoittaminen eivät olleet päällimmäisiä huolenaiheita Kristolin maailmankuvassa. Hänen konservatisminsa oli Suurten Ajatusten ja ideologioiden taistelua, jossa Yhdysvalloilla oli liki messiaaninen tehtävänsä vapauden levittäjänä.

Sosiaalisissa kysymyksissä Kristolista kasvoi vankka burkelainen. Hän arvosti uskonnon ja instituutioiden rooleja yhteiskunnan perusteiden tukijoina. Aikuisvuosinaan hän ”heräsi” omaan juutalaisuuteensa, mutta hän myös tunsi sympatiaa konservatiivista kristillisyyttä kohtaan. Hänen uskonnollisuutensa vaikutti tosin vahvasti instrumentalismilta, tuoden mieleen presidentti Dwight D. Eisenhowerin kuuluisan lausunnon, jossa hän sanoi hyvän valtion perustuvan syvästi koettuun uskonnollisuuteen, ”mutta ei ole niinkään väliä mikä uskonto se on.”

Kristolin viimeisinä vuosina hänen ylpeästi edustamansa neokonservatismi oli vajonnut ideologisiin pohjamutiin. Presidentti George W. Bushin hallinnon Irak-seikkailu oli neokonservatismin Waterloo. Kun irakilaiset eivät riemuiten rynnännetkään kohti läntisen kapitalismin ja demokratian iloja, Kristolin ideologia joutui koetukselle mutta selvisi kiirastulesta. Kuten kunnon kommunisti ja tosiuskova, hän pisti Irakin katastrofin toteutuksen, ei ideologian, piikkiin.

Soundtrack: Wilco, Either Way.