Hyvien asioiden puolustajilta puuttuu usein ideologinen kivijalka, valitettavasti

Uusvasemmistolaiseen ajattelutapaan liittyy teoreettisia ongelmia.

Profiilikuva
Blogit Americana
Marko Maunula on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kirjoitan parhaillaan historiograafista esseetä, jossa yhdessä työparini kanssa pyrimme kartoittamaan ja analysoimaan Yhdysvaltojen Etelän globalisaatiota käsittelevän kirjallisuuden.

Lukusavottani yhteydessä törmäsin edesmenneen Sheldon Hackneyn klassiseen esseeseen The South as a Counterculture vuodelta 1973. Hackneyn kyyninen essee mätkii uusvasemmiston idealisteja raskaalla kämmenellä, mutta tarkoituksellisesti yliampuvan tekstin alta löytyy pointti:

”Uusvasemmisto kehittyi joukkona nuoria ihmisiä joilla oli henkilökohtainen sitoutuminen mutta ei teoriaa. Huolimatta poleemisista iskulauseista ja koulukuntien sisäisistä riitelystä koskien toimintatapoja 1960-luvun lopulla, se on ollut liike, joka on etsinyt teoriaa, ideologinen autiomaa.

Kuten esimerkiksi kansalaisoikeusliikkeen tapauksessa, uusvasemmiston jäsenet ovat aina yhtä kiinnostuneita muuttamaan itseään, panemaan omat ajatuksensa järjestykseen, kuin he ovat muuttamaan maailmaa. Tämä epämääräinen minuuden vapauttaminen ja henkilökohtainen autonomia heijastuu vieraantuneiden nuorten ontossa terminologiassa.

Kun yksilö ’pistää asiat järjestykseen’ tai ’laittaa toimeksi’ tai ’etsii totuutta’, vaikka se ei ole missään, toiminnan objekti jää aina hämärän peittoon. Se on niinkuin raju juttu, mikä tahansa se onkin, mutta ’se’ ei tarvitse määrittelyä, koska ’se’ pitääkin ymmärtää intuitiivisesti eikä älyllisesti.”