Hyvätuloinen keskiluokka viitsii ruikuttaa – myös Suomessa

Profiilikuva
Blogit Americana
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tuoreessa The Atlantic -lehdessä Neal Gabler valittaa amerikkalaisen keskiluokan ahdingosta. Kyselyiden mukaan 47 prosenttia amerikkalaisista sanoo, että heillä olisi vaikeuksia löytää 400 dollaria yhtäkkisessä kriisitilanteessa. Gabler sanoo olevansa yksi heistä.

Kirjoituksessaan Gabler sekoittaa dataa sekä omia kokemuksiaan keskiluokkaisesta ahdingosta. Noin puolet amerikkalaisista elävät taloudellisessa epävarmuudessa, yhden tilipussin päässä kriisistä.

Juttu tarjoaa runsaasti tilastotietoja keskiluokan vaurauden hupenemisesta, säästöjen kuihtumisesta sekä yleisestä taloudellisesta pessimismistä. Gabler tarjoaa kattavan, entuudestaan tutun kuvauksen amerikkalaisen unelman hitaasta mutta havaittavasta rapautumisesta.

Taloudelliset tilastot tukevat argumentteja kasvavasta keskiluokan kutistumisesta ja vaurauden jatkuvasta keskittymisestä tulopyramidin huipulle. Silti Gablerin osittainen synninpäästö keskiluokan omalle taloudelliselle typeryydelle ja jutun sävy kertovat myös reaalimaailmasta vieraantuneesta uskosta oikeutettuun vaurauteen.

 

Gabler on Yhdysvalloissa puolitunnettu elokuvakriitikko, tv-hahmo, kirjailija ja toimittaja. Hän myöntää aikoinaan ansainneensa hyvin ja tunnustaa omat taloudelliset virheensä. Silti hän selittää omat huonot päätöksensä periamerikkalaisella uskolla omaan taloudelliseen kasvuun sekä niin sanottuun amerikkalaiseen unelmaan.

Gabler kertoo, kuinka he joutuivat lainaamaan rahaa tyttäreltään maksaakseen lämmityslaskunsa. Hän kertoo köyhyyden salailusta, rahahuolten aiheuttamista unettomista öistä ja taloudellisesta impotenssista.

Miehen vaikeuksiin olisi helpompi suhtautua empaattisesti ellei hän olisi etuoikeutettu, hyvätuloinen amerikkalainen, joka pitää korkeaa elintasoa liki syntymäoikeutenaan.

Gabler on asunut New York Cityssä ja vauraassa East Hamptonin yhteisössä itäisellä Long Islandilla. Hänen tyttärensä opiskelivat yksityisissä kouluissa ja eliittiyliopistoissa. Perhe on elänyt vauraan itärannikon intelligentsian arkea hyvine osoitteineen ja sosiaalisine velvoitteineen.

Elettyään ilmeisesti jopa vuosikymmeniä yli varojensa Gabler myöntää nyt omat virheensä mutta silti sälyttää ison osan ahdingostaan yhteiskunnan harteille. Koska hän ei saanut kaikkea haluamaansa, amerikkalainen unelma on väärässä ja yhteiskuntasopimus on pettämässä.

 

Omassa kuvitellussa köyhyydessään vellovan kulturaalisen eliitin valitus olisi koomista, ellei se samalla kielisi laajemmasta ilmiöstä, jossa kuviteltua köyhyyttään elävä vauras keskiluokka tiedostamattaan pilkkaa oikeita köyhiä.

Rutina on minulle tuttua niin Suomesta kuin Yhdysvalloistakin. Kuka meistä ei tunne lukuisia keskiluokkaisia köyhiksi itseään luulevia perheitä, jotka valittavat kuinka Thaimaan loma tyhjensi pankkitilin, tai kuinka he joutuivat rahapulassa rajoittamaan lomansa kotimantereelle tai ajamaan viisi vuotta vanhaa autoa?

Tunnen henkilökohtaisesti lukuisia ihmisiä, jotka asuvat 200 neliön taloissa, ajavat uusia autoja, lomailevat mukavasti, syövät ulkona useasti viikossa ja kiroavat herrap perkeleet, koska tämäkään vauraus ei ole kylliksi.

Keskiluokan entitlement, uskomus että on yhteiskunnan syy kun he eivät ole vauraampia, on henkinen syöpä, joka nakertaa perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. On valitettavaa, että jopa The Atlanticin kaltainen laatulehti osallistui surkuhupaisaan keskusteluun. Gablerin jatkohaastattelut liberaalissa mediassa artikkelin tiimoilta huokuivat samoja, kritiikittömiä ja itseriittoisen impressionistisia lausuntoja.

Ilmiö sivuuttaa oikean köyhyyden todistaen keskiluokkaisesta kuplasta ja kasvavasta vieraantumisesta ja jopa välinpitämättömyydestä oikeita köyhiä kohtaan.

Amerikkalainen tulonjako, köyhyys ja keskiluokan kutistuminen ovat vakavia ongelmia, ja molemmat pääpuolueet ovat kiinnittäneet niihin huomiota. Valitettavasti maailmanhistorian rikkaimman maan onnekkaimman demografisen segmentin ruikutus vie huomiota keskeiseltä ongelmalta: oikelta köyhyydeltä, joka on, sosiaalisen liikkuvuuden hidastuessa, myös yhä useammin periytyvä olotila.

 

Soundtrack: Simply Red, Money’s Too Tight to Mention