Hyvää ja huonoa aktivismia
Viime viikolla vierailin Harlem Renaissancea käsittelevässä konferenssissa. Paine Collegessa augustassa Georgiassa järjestetty tapahtuma oli mainio akateeminen kokoontuminen, jossa puimme afroamerikkalaisen historiankirjoituksen ja varsinkin Harlem Renaissance -tutkimuksen viime aikojen kehitystä.
Vapaassa kahvikuppikeskustelussa vanhempien afroamerikkalaisten historioitsijoiden kanssa keskustelun aiheeksi nousi afroamerikkalaisen aktivismin alamäki.
Muutamien korkean profiilin poliisiampumisten synnyttämä Black Lives Matter -liike sai keskustelukumppaneiltani sympatiaa ja ymmärystä mutta myös tiukkaa kritiikkiä.
”Afroamerikkalainen yhteisö kärsii johtajuuden puutteesta. Kaikki vain haluavat julkisuutta, ketään ei kiinnosta tehdä tylsää poliittista kenttätyötä”, eräs vanhempi professori ja kansalaisoikeusliikkeen henkilökohtaisesti muistava herra sanoi. Muut kuulijat nyökyttelivät hyväksyvästi.
Black Lives Matter -liike on tehnyt näyttäviä mediaiskuja erityisesti demokraattisten kandidaattien vaalitapahtumiin. He saapuvat paikalle protestoimaan ja vaatimaan ehdokkailta enemmän toimia poliisin väkivaltaa vastaan.
Seattlessa ryhmittymä keskeytti Bernie Sandersin puheen. Ryhmä yritti päästä protestoimaan Hillary Clintonin vaalitapahtumaa, mutta Clinton tapasi ryhmän edustajia yksityisesti, suljettujen ovien takana.
”Clinton yritti sanoa aktivisteille, että te tarvitsette vahvan ja realistisen poliittisen tavoitteen, ja tämän jälkeen teidän pitää ryhtyä toimimaan sen tavoittamiseksi. Hän oli aivan oikeassa! Mielenosoitus ilman mielekästä ohjelmaa on turhaa poseeraamista”, professori kiteytti.
Nähdäkseni hän on oikeassa, mutta en rajoittaisi ongelmaa afroamerikkalaisten aktivistien piiriin. Liian usein poliittisesta vaikuttamisesta on tullut ponnetonta teatteria, jonka harrastajat ovat kiinnostuneempia omien tuntemustensa julkisesta ilmaisusta kuin johdonmukaisesta, realististen tavoitteiden ajamiseen keskittyneestä hiljaisesta puurtamisesta.
Kenen mielipiteitä lutkamarssit muuttavat? Mitä hyvää ne saavat aikaan, ja mikä on niiden tavoite? Miten Pussy Riot -tempaukset edesauttavat venäläistä demokratiaa? Ovatko ympäristöradikaalien mediatempaukset useinkaan mielekkäitä? Kiakkovieraiden ja anarkistien touhut?
Nuoret aktivistit valittavat, kuinka politiikka on tylsää. Totta. Silti, se on edelleen paras, demokraattisin ja johdonmukaisin tapa ajaa asioita.
Tunne-elämänsä jatkuvaan palvomiseen ja esittämiseen keskittyneelle ryhmittymälle hiljainen puurtaminen saattaa olla vaikeaa, mutta suosittelisin yrittämistä. Sillä saa jotain jopa aikaiseksi – kuten kansalaisoikeusliikkeen kokeneet professorit voisivat muistuttaa.
Soundtrack: Curtis Mayfield, Keep on Pushing