Historian tulevaisuus
Viime viikonloppuna Atlanta isännöi Southern Historical Associationin konferenssia. Tapaamisen perusteella voimme sanoa, että historiantutkimuksen nykytila on hyvä.
Kävin ensimmäisissä konferensseissani noin 20 vuotta sitten. Elimme silloin New Left -liikkeen taittumisen aikoja. Hieman karrikoiden voi sanoa, että ellei tutkimuksen otsikossa mainittu ”rotu” tai ”seksuaalisuus” tai ”naiset” tai ”luokka”, tutkijan matka maineeseen ja virkaan oli vaarassa, ja jopa hänen persoonansa ja arvomaailmansa asetettiin joskus kyseenalaisiksi.
Väitöskirjaa vääntäessäni kuulin usein kysymyksiä toisilta nuorilta tutkijoilta, että ”mikset käsittele rotua tai sukupuolta näkyvämmin”. Joskus kysymyksissä oli jopa syyttävä sävy. Yritin selittää, että tutkimukseni käsittelee kansainvälisten suuryritysten tuloa Etelään ja käyttää Etelä-Carolinaa esimerkkitapauksena. En ollut kirjoittamassa kirjaa rotu- tai sukupuolisuhteista globalisaation puristuksessa.
Valtaosin tutkimukseni ja sitä seurannut kirjani saivat hyvää palautetta ammattijulkaisuissa. Sain kielteisempää kritiikkiä vain yhdeltä kommentoijalta, joka valitti etten kirjoittanut sellaista kirjaa jonka hän halusi lukea, siis teosta, jossa afroamerikkalaiset olisivat olleet keskeisemmässä roolissa.
Viikonloppuna nautin paneeleissa ja alustuksissa hyvien nuorten tutkijoiden kiinnostavista ja huolellisesti rakennetuista argumenteista. Konferenssissa esitellyt tutkimukset olivat sekä tasapainoisia että kriittisiä ja perustuivat huolelliseen dataan ja harkittuun analyysiin.
Tutkijat keskustelivat myös kipeistä asioista ja vaikeista ongelmakohdista, muun muassa rasismista, sukupuolisesta syrjinnästä ja talouden murroksen uhreista. Silti heidän ei tarvinnut lyödä rintaansa ja todistaa poliittista korrektiuttaan joka lauseessa. Etelän kapitalismin kehitystä käsittelevä keskustelu oli täynnä harkittuja ja viisaita kommentteja, ei ideologista lipunheilutusta.
Kaikki tiede edistyy, historia mukaan lukien. Kuten vanha sanonta kuuluu: ”jos me näemme kauas, se johtuu siitä, että me seisomme jättiläiden olkapäillä”. Sukupolvien aikainen kasaantunut tieto on johtanut yhä hienovaraisempaan, traumoista vapaampaan ja tasapuolisempaan tutkimukseen, joka silti kutsuu asioita niiden oikeilla nimillä.
Olemme, tietenkin, edelleen vielä matkalla, mutta on piristävää lukea tutkimuksia, joissa esimerkiksi Amerikan intiaaneja ei käsitellä vaarallisina villeinä (1950-luku) tai rauhaa rakastavina proto-hippeinä, jotka julmat valkonaamat teurastivat huvin vuoksi (1960–1980-luvut), vaan tavallisina ihmisinä, jotka kykenevät julmuuteen ja rakkauteen, ahneuteen ja jalomielisiin tekoihin, itsekkyyteen ja uhrautumiseen muiden puolesta.
Historiantutkimus on hyvässä vedossa. Kun itse lähestyn urani keskivaihetta, on hauska havaita, että seuraava sukupolvi on paremmassa vedossa kuin omani. Historian tulevaisuus on hyvissä käsissä.
Soundtrack: Queens of the Stone Age, No One Knows