Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Historian puolustuspuhe

Marko Maunula
Blogit Americana 28.12.2013 12:42

Suomessa vellonut keskustelu historian opetuksen pakollisuuden poistamisesta on ollut huolestuttavaa seurattavaa. Aiheesta käyty keskustelu on myös osoittanut, että historian rooli oppiaineena ja historian tuntemisen tärkein tehtävä on paikoitellen hieman hakusessa.

Historia, kuten kaikki tieteet, on kehittynyt suunnattomasti vuosisatojen saatossa. Historia syntyi menneisyyden kontrolloinnin välineeksi, jonka avulla kuninkaat julistivat jälkipolville suuruuttaan, kansakunnat oikeuttivat vaatimuksiaan eri maapläntteihin ja heimot lujittivat keskinäistä solidaarisuuttaan.

Valistusajasta alkaen historia on hiljalleen jalostunut, askel askeleelta, kohti tarkempaa tulkintaa menneisyydestä. Historismus-koulukunnan primäärilähteiden tärkeyden painotus sekä yritykset riisua historia poliittisista tai moraalisista opetuksista toi tieteellistä kurinalaisuutta tieteeseen. Historioitsijan tehtävä oli kertoa, mitä tapahtui todella (”wie es eigentlich gewesen”).

Marx opetti meidät painottamaan talouden merkitystä historian ymmärtämisessä, kleiometrikot kumppaneineen painottivat laskettavan ja tilastollisen datan merkitystä, postmodernistit tekivät meistä herkempiä omien tuntemustemme kyseenalaistamiselle ja niin poispäin. Emme ole vielä saapuneet historiantulkinnan paratiisiin tai täydellisen totuuden lähteelle. Joudumme edelleen taistelemaan nationalistisia impulsseja, poliittista korrektisuutta ja -idealismia sekä omia idiosynkretioitamme vastaan, mutta edistys on ollut kiistatonta.

On ollut ilo havaita, että niin monet ovat älähtäneet ehdotuksista tehdä historiasta vapaaehtoinen oppiaine. Toisaalta keskusteluissa monet ovat puolustaneet historiaa oman kansallisen taustan ymmärtämisen sekä kulttuurin puolustamisen työkaluna. Oman kansan tarinan ymmärtäminen on toki hyvä ja tärkeä asia, mutta nykyisessä maailmassa historialla on vieläkin suurempi tehtävä.

Internetin ja hajanaisen mediakentän aikakausi on mahdollistanut aikaisempaa vahvaseinäisempien ideologisten kuplien muodostumisen. Lisääntynyt pääsy tietoon on ollut valtaosin erinomainen asia, mutta se on myös synnyttänyt ideologisesti itseriittoisia leirejä, jotka antavat jokaiselle uutiselle omaan maailmankuvaan sopivan tulkinnan. Kuplia on putkahtanut niin oikealle kuin vasemmallekin, teekutsuliikkeestä occupy-aktivisteihin, libertaari-idealisteista paranoideihin vasemmistoaktivisteihin.

Yhä tunteellisemmassa ja subjektiivisemmaksi muuttuvassa tiedonhakukentässä tarvitsemme historiaa ja historianopetusta, joka pakottaa ihmiset haastamaan omat asenteensa sekä kriittisesti tutkimaan tietolähteitään. Ideologisesti leiriytyvässä maailmassa on vahva tilaus tiedeaineelle, joka pyrkii kertomaan, rumasti ja rehellisesti, miten asiat ovat, ilman hyvisten ja pahisten tai syyllisten ja syyttömien etsintää.

Historia voi opettaa meitä haastamaan modernin älyllisen individualismin subjektivismin. Historiantutkimus parhaimmillaan pakottaa meidät tarkastelemaan kriittisesti jopa omia rakkaimpia ideoitamme. Tämä on vaikeaa ja joskus jopa tuskallista: itselleni on usein erittäin vaikeaa vastata rehellisesti ulkomaalaisten esittämiin kysymyksiin suomalaisten yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa jatkosodan aikana. Halu selittää tapahtumat parhain päin ja nykyperspektiivistä käsin on vahva.

Jos luovumme pakollisesta historianopetuksesta, olemme jälleen askeleen lähempänä todellisuutta, jossa samanmielisten Facebook-kavereiden linkittämät kvasiuutiset dominoivat maailmankuvamme muokkaamista. Maailmaa, jossa ymmärryksemme Lähi-Idän tilanteesta, Euroopan yhdistymisestä, Suomen historiasta, Yhdysvaltain roolista toisen maailmansodan jälkeisessä diplomatiassa ja muista monimutkaisista kysymyksistä perustuu entistäkin enemmän mielipiteisiin ja metaideologiaan pikemminkin kuin vankkaan, analyyttiseen ja kriittiseen tietoon.

 

Soundtrack: Big Star, Kangaroo

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Omituista tosiaan että historia haluttaisiin lukioista tehdä vapaaehtoiseksi mutta säilyttää pakollisena uskonnon ja terveystiedon kurssit.
Jo nyt peruskoulun historia minimissään käsittää vain sotien jälkeisen ajan. Tässä on jo nyt käynyt Maunulan ennustamalla tavalla. Pakkoruotsikeskustelussa saman henkisten Facebook-kaverien kuoro pitää Suomea Ruotsin entisenä siirtomaana , missä perussuomalaiset maaorjat viljelivät ruotsalaisten aatelisten tiluksia. Jos olisi luettu historiaa niin maaorjat olivat Venäjällä ja jo Ruotsin maanlaissa 1300-luvulla kiellettiin maaorjuus, jopa orja-nimen käyttö kiellettiin.

Kannattaa googlata sellainen ”historioitsija” kuin Sigurd Wettenhovi-Aspa. Häntä voi pitää nykyisen tason mittarina ja mm nykyisen kaltaisen Suomalaisuuden liiton aatteellisena isänä.

Historian opetus ei ole kiinni pätevistä historian opettajista. Niitä valmistuu itse asiassa liikaakin jokaisessa korkeakoulussa aina ”Hangosta Petsamoon”. Jos nyt historianopetusta vielä vähennetään niin entistä enemmän historioitsijoita työllistetään jonninjoutavissa instituuteissa, yliopistojen jatkokoulutusohjelmissa ja kortistossa..

Olisi mielenkiintoista lukea Maunulan kommentti nykyisistä käsityksistä USA:n asiantuntijatasolla Pearl Harborista ja päätöksestä tehdä ydinpommi. Kuka sen lopulta päätti: Roosevelt vai Churchill? Tai toisin sanoin: miten arka tämä USA:n globaalisen ja reaalisen roolin teon lähtölaukaus on historian tutkijoiden aiheena?

Rooseveltin tuolloisen puheen määritelmä – the day of infamy – näyttää yhä elävän mediajulkisuuden pohjana. Kenen ”infamy” se oikein oli? Asian tulkinnassa ja tutkinnassa näyttäisi olevan yhä heikkouksia. Kaikki suuret sotaa käyvät tiesivät pommin mahdollisuudesta ”ratkaisevana aseena.” Mutta vain Roosevelt ja Churchill uskoivat siihen todella.