Hillary Clinton ei vieläkään katso peiliin
Clintonin paluu paljasti, että demokraattien oppositiopolitiikka on kriisissä.
Hillary Clinton astui takaisin julkisuuteen toukokuun 2. päivänä. Haastattelu paljasti vakavia ongelmia sekä Clintonin että monien demokraattien poliittisessa ajattelussa.
Clintonilla ja useilla demokraateilla on edelleen vaikeuksia katsoa peiliin. Kun Christiane Amanpour kysyi Clintonilta tappion syistä, Clinton myönsi, että tappio oli pohjimmiltaan hänen vastuullaan. Silti hän samalla syytti seksismiä, FBI-pomo James Comeyta sekä Venäjän tietomurtoja.
”Jos vaalit olisi pidetty lokakuun 27. päivä, olisin nyt presidentti,” Clinton sanoi. Toisin sanoen, Clintonin mielestä tappion tärkein syy ei siltikään ollut hänen surkea kampanjansa vaan Comeyn päätös avata uudelleen tutkimus Clintonin sähköposteista aivan marraskuun vaalien alla.
Clinton ja demokraatit onnistuivat häviämään huijarille, törkysuiselle patologiselle valehtelijalle, narsistille ja rasistille jonka tiedot politiikasta sekä Yhdysvaltain hallitsemisesta ovat peruskoululaisen tasolla. Tämä on uskomaton saavutus, jota yhteiskuntatieteilijät analysoivat vielä vuosikymmeniä.
Clinton ei kampanjoinut juuri ollenkaan ylemmän keskilännen teollisuusosavaltioissa, uskoen että ne ovat varmasti hänen taskussaan. Paremmat strategistit olisivat tutkineet osavaltioiden demograafista rakennetta sekä Trumpin yllättävää vetovoimaa valkoisten duunarien parissa ja satsanneet aikaa ja rahaa taisteluun osavaltioista.
Demokraattien kampanjan epäonnistuminen oli historiallinen saavutus. Siitä huolimatta monet puolueen tukijat taputtavat äänekkäästi, kun heidän hävinnyt ehdokkaansa kieltäytyy ottamaan vastuuta tappiosta.
Miten ihmeessä demokraatit onnistuivat häviämään vitsi-ehdokkaalle?
Comey ja venäläisten vuotamat sähköpostit eivät luoneet mielikuvaa Clintonista kaksinaamaisena ja salailevana operaattorina, vaan ainoastaan vahvistivat niitä. Ne tehosivat vain ja ainoastaan siksi, että kuva oli jo olemassa. Clinton olisi helposti voinut torjua vahingon olemalla avoimempi ja johdonmukaisempi ehdokas.
Tutkijoiden kasvava konsensus on, että Clintonin persoonan ohella kampanjan vakavin puute oli sen profiilittomuus.
Me tiedämme että Trumpin kampanja keskittyi Amerikan palauttamiseen sen loiston päiviin, mutta mikä oli Clintonin kampanjan pohjimmainen viesti ja syy? Pelkkä kompetenssi ei sytytä ketään. Monet meistä äänestivät Clintonia, koska meillä ei ollut parempaa vaihtoehtoa, mutta aniharva oli aidosti innoissaan Clintonin kampanjasta.
Haastattelun loppusuoralla Clinton sanoi palaavansa nyt enemmän julkisuuteen yksityisenä kansalaisena ja ”vastarinnan” jäsenenä. Lausunnon saamat aplodit kertovat demokraattien oppositiopolitiikan kriisistä.
Republikaanit voittivat, demokraatit hävisivät, ja sen pituinen se. Demokratian säännöt sanovat että nyt republikaanit saavat ohjata valtiolaivaa niin hyvin kuin he kykenevät, parlamentaaristen pelisääntöjen ja perustuslain puitteissa.
Romanttisen ”vastarinta”-retoriikan sijaan demokraateilla olisi syytä kriittiseen itsetarkasteluun. Miten ihmeessä he onnistuivat häviämään vitsi-ehdokkaalle? Jos demokraatit ovat niin tiukasti kiinni totuudessa, miksi äänestäjät elintärkeissä osavaltioissa käänsivät selkänsä heidän viestilleen?
Demokraatit saavat meuhkata keskenään, puhua vastarinnasta, marssia protestista toiseen ja syyttää tappiostaan ketä tahansa. Se saattaa tuntua mukavalta ja vahvistaa omia rivejä ja uskoa omaan erinomaisuuteensa, mutta se ei tuo puolueelle yhtään uutta äänestäjää.
Soundtrack: Stevie Wonder, Higher Ground