Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Herkullinen globalisaatio

Marko Maunula
Blogit Americana 1.5.2009 22:24

Arabialainen sanonta tietää, että koti-ikävä alkaa vatsasta. Totta. Ja globalisaatio alkaa makunystyröistä.

Perjantainen vierailu ruokakaupassa sai blogistin ihailemaan Dekalb Farmers Marketin valikoimia ja etnistä kirjoa. Atlantan siirtolaisten suosima ruokakauppa oli jälleen kuin Baabelin tornin rakennustyömaa.

Jamaikalainen perhe lastasi kärryihinsä kookospähkinöitä, sokeriruokoa, banaaninlehtiä ja kalaa. Aasialainen pariskunta tutkiskeli hedelmiä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Vieraita ilmeisesti odottava muslimiperhe osti liki puolikkaan vuohea. Blogisti lastasi kärryynsä uusia perunoita ja Abban silliä.

Tuijottaessani eksoottisten hedelmien, merenelävien ja muiden eineksien kirjoa tunsin suurta tyytyväisyytta maapalloistumista kohtaan. Jos tämä on globalisaatiota, se maistuu meikäläiselle.

Ruokakulttuuri on ehkä konkreettisin, jokapäiväisin ja pitkäikäisin globalisaation ilmentymä meidän maailmassamme.

Uusien makuelämysten halu oli yksi vahvimmista tutkimusmatkojen motiiveista, joka puski merikapteenit yhä kaukaisemmille vesille. Mausteet, tee, kahvi, riisi, viini, sokeri, appelsiinit, kaakao ja muut einekset saivat eurooppalaiset rakentamaan kolonniaan ympäri maapalloa. Vuosisatojen saatossa kaukaisista eineksistä tuli itsestään selvä osa eurooppalaista ruokapöytää.

Viime vuosikymmenten aikana eksoottisten einesten rinnalle ovat nousseet eksoottiset ateriakokonaisuudet ja koko maapallomme ruokakulttuurien kirjo.

Pikkupoikana, 1970-luvun alkupuolella, Seinäjoen keskusgrillilta ostettu hampurilainen oli ehkä kaupungin eksoottisin ruokakokemus. Tänään etniset ravintolat ovat löytäneet tiensä jo lakeuksille asti. Kebabista ja pizzasta on tullut miltei suomalaista kansallisruokaa.

Kotimatkalla ruokakaupasta laskeskelin, että 20 minuutin säteellä kotoani on ainakin 20 eri etnisen ryhmän ravintolaa, vietnamilaisesta venäläiseen ja etiopialaisesta brasilialaiseen. Sama työmaallani Etelä-Atlantassa. Lounasta alustavat keskustelut kollegoitteni kanssa kuulostavat maantiedon visailulta: ”Meksiko? Thai? Intia? Vietnam? Libanon?”

Maapalloistuminen ja siirtolaisuus ovat avanneet uusia kulinaarisia ja kulturaalisia ovia. Eri maiden ruuat ja ravintolat kertovat myös kulttuureista, joista ateriat saapuvat: niiden ilmastosta, taloudesta, estetiikasta. Opimme ruuan avulla tuntemaan toisemme paremmin myös ihmisinä, nan-leipä ja falafel kerrallaan.

Soundtrack: Fareed Haque & Flat Earth Ensemble, Ragas for Kala.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Hamppareista ja kebabeista puheenollen. Turkuun perustettiin juuri Pyhän lihiksen ritarikunta, tarkoituksenaan ”edistää varsinaissuomalaista ruokakulttuuria”. Näinköhän lihis kuitenkaan on alunperin länsirannikon tuote? Pahaa pelkään, että juuret vievät enemmänkin itävaikutteiden suuntaan. Rusupiirakat ja muut siirtokarjalaisherkut kenties esikuvanaan.

Eli ruokakulttuurissa vaikuttimet liikkuvat ja ovat liikkuneet paitsi maiden ja maanosien myös maakuntien välillä. Vielä 1950-luvun turkulaisessa ruokakulttuurissa tummat sienet olivat jokivarren alkuasukkaille ”ryssänruokaa”, nyttemmin siirtoväen vaikutuksen kautta täysipainoinen osa paikallista reseptiikkaa jne.

Toisaalta ajan kuluessa etninenkin ruoka muuttuu paikalliseksi. Hauska sketsi aiheesta nähtiin 1980-luvulla ”Näkemiin vaan muru” – TV-sarjassa, jossa yksi sarjan avainhahmoista, Oz, halusi syömään jotain ”aidosti brittiläistä”. Jimmy Nailin näyttelemä hahmo lampsi seuraavassa kohtauksessa varmoin askelein syömään currya intialaiseen.

Itse kaipaan ulkomailla ainoastaan yhtä suomalaista ”perinneherkkua”, salmiakkia. Ruisleipä ja kahvi tulevat heti perässä. Suomalaisen ruuan ajatellaan usein olevan hajutonta ja mautonta, mutta ehkä se onkin juuri asia, jota eniten kaipaa eksoottisten keittiöiden keskellä – turvallista ja perusvarmaa apetta.

Salmiakkia saa toki muistakin Pohjoismaista eli se ei sinänsä ole vain suomalainen herkku. Mutta toistaiseksi vain suomalainen hernekeitto (valmistajan nimi alkaa J:llä) on ollut syötävää. Se onkin ehkä ainoa mitä perisuomalaisista ruuista kaipaa, joko enemmän tai vähemmän maustettuna nautittuna.

Seuraavaksi Helsinkiin pitäisi saada cajun-ravintola!

Helsinkiin pitäisi myös saada yhtä loistavia intialaisia ravintoloita kuin Lontoossa on.

Globaalit tyypit, olette unohtaneet Suomen herkut lähes kokonaan! Löytyisipä Helsingistä loistava lokaali suomalainen ravintola!
Suomessa herkkuja kun riittää. Mainitaanpa vaikka poronkäristys. Kunnon pottuvoin kanssa tarjottuna kera puolukkahillon se on parhaimmillaan.

Porosta edelleen hyvä ruokakulttuurin helmi on kuivalilha. Nytkin sitä läppärin vierellä puukon kera pieni pala on. Sääli että viimeinen pala, tällä kertaa. Kuivalihakeitto, jota viimeksi särvin Savukosken Kuivalihamarkkinoilla, on herkullista.

Lisäksi mainituksi ansaitsee tulla Oulun pohjoispuolella tunnettu rössypottu, jonka faneila on facebookissa oma ryhmänsä. ( kuten myös kuivalihalla). 70 -luvulla rössyä oli tarjolla myös kouluruokailussa. Nam.

Myös Lapin puikulapottu on mainio.

Veriruuista kampsut taitavat mennä perinneruokien puolelle. Tietääkö täällä joku mitä kampsut ovat tai onko joku jopa päässyt niitä maistelemaan? Kotona tuota oli tarjolla ja keitettyjen perunoiden kanssa tarjottuna voisipulikastikkeella höystettynä maukasta. Seuraavana päivänä siitä voi vielä tehdä maukaan pyttipannun ilman makkaraa ja munaa.

Kalaruuista voissa paistettu hauki ja suolasiika ovat maukkaimpia. Myös ahven maistuu niin keitettynä, paistettuna tai grillattuna. Tönkkösuolattu muikki jota Kuusamossa nimitetään myös Kitkan Viisaaksi ( vaikkei oliskaan tönkkösuolattu). Saman niminen viinaryyppy ei oikein vakuuta, mutta voi sitäkin Rukan ravintoloissa testata.

Riistaruuista lintukeitto ( kanalinnuista riekko, teeri, metso, pyy tehty lihakeitto) tulee vielä mieleen.

Jälkiruokia:
Mikrossa kuumennettu leipäjuusto ( tai juustoleipä) hillojen kannssa tarjottuna on omaa luokkaansa.

Leipäjuusto kahvin kanssa tulee nauttia seuraavasti:
Paloitellaan leipäjuusto käsin kahvikuppiin siten, että kupista täyttyy juustonpaloilla noin 2/3. Kaadetaan kuppiin kuumaa pannukahvia täyteen. Juodaan kahvi sivistyneesti siemaillen lähes kaikki, minkä jälkeen kaadetaan kuppiin lisää kahvia. Siemaillaan kahvia ja samala lusikoidaan kahvissa maustuneet leipäjuustopalat suuhun. Kahvi tulis juoda mustana, mutta ei maito tai kermatilkka herkkua pilaa.

Eli on sitä eksotiikkaa ja ruokakulttuuria Suomessakin. Eikä yhtään hullumpaa, vaikka muumaa on joskus mansikkainen ja yllättävän makuinen.

Kirjoitin tämän tekstin alunperin tänne http://nakokulma.net/index.php?topic=4188.0

Herkullinen Globalisaatio

Täällä,missä alioli on parhaimmillaan, mistään ei saa ostaa ehtaa sitruunapippuria, avokadojen parasta kyytipoikaa. Sitä on tuotava tullessa Suomesta!

Mielestäni Suomessa on paljon maukasta ruokaa ja hienoja ruokaperinteitä sekä ruokailukulttuuria konkreettisen ruoan lisäksi. Sekä suomalaisen keittiön, että kansainvälisen ruokakulttuurin osalta. Netistä voi hakea ravintoloita mieltymysten mukaan ja uusia makuelämyksiä esimerkiksi etnisyyden avulla. Ruoka on erittäin mielekäs asia ja mahdollisuus tutustua erilaisiin makuihin ja kulttuureihin. Onhan suomalainen keittiö myös osa globaalia kulttuurivuorovaikutusta ja vaikutteita. Perehtymällä kansainväliseen ruokakulttuuriin voi myös mieltää kulttuurien kansallista ja kansainvälistä vuorovaikutusta. Televisiossa oli esimerkiksi ohjelma, joissa kansainvälisyyttä harjoiteltiin kouluissa maistelemalla erilaisia etnisiä ruokia. Myös ruokafestivaalit voisivat olla erittäin mielekäs idea, jonka kautta erilaiset ihmiset voisivat esitellä kulttuuriperimäänsä ja tutustua erilaisiin ihmisiin, kulttuureihin ja keittiöihin.

Helsingistä tulee mieleen esim. perinteinen ravintola Salve Hietalahden torin laidalla, mistä saa aina suomalaishenkistä ruokaa kilpailukykyiseen hintaan verrattuna alueen intialaisiin, italialaisiin ja ties mihin kaikkiin..

Ehdottamasti jos olisi helpommin käsillä ja hyvään hintaan niin tulisi ruokailtua suomalaisella menulla. Se on sääli, ettei siihen panostavia ranvintolayrittäjiä ole enempää pääkaupungissa.

Poro on oikein hyvä, varmaan vähän kalliimpi, mutta joskus olisi tosi hienoa lounastaa sitä. Muita tulee mieleen ajatuksella tehdyt kaalikääryleet ja kaikenlaiset kalaruoat. Jos kuha tulee lahden toiselta puolelta virolaisilta kalastajilta niin sillä ei ole mielestäni juurikaan merkitystä. Muualla metsäisemmässä suomessa tietysti paikalliset antimet korostuvat.. Esim. Tampereen Näsineulassa ok menu, mutta aikas elitistinen, pitäs olla enemmän helposti lähestyttävää Suomi ruokaa ja ihan katutasolla

Pyhän lihiksen ritarikunta on tääl turus keksittty. Ihan turkulainen keksintö se kyl o.

Näitä luetaan juuri nyt