Gazan kriisi: Miksi Yhdysvallat ei toimi?
Presidentti Martti Ahtisaari kritisoi SK:n haastattelussa, mielestäni aiheellisesti, Yhdysvaltain passiivisuutta Gazan rauhanprosessissa.
Ahtisaari kiitti Yhdysvaltojen ulkoministeri John Kerryn alustavaa työtä konfliktin ratkaisemiseksi. ”Hän oli ottanut huomioon niin palestiinalaisten kuin israelilaisten tarpeet. Mutta Yhdysvallat ei lopulta ollut valmis käyttämään sitä vaikutusvaltaa, mikä sillä on suhteessa Israeliin.”
”Jollei tätä valtaa ole valmis käyttämään, olisi parempi, että lopettaisivat koko puhumisen rauhanprosessista”, Ahtisaari kiteytti.
Turhautuminen on ymmärrettävää, mutta amerikkalaistenkin toimissa on oma, huolellisesti harkittu ja poliittiseen realismiin pohjautuva logiikkansa. Sen motiivit löytyvät sisäpoliittisista väännöistä, Gazan tilanteen sekavuudesta, ja myös presidentti Barack Obaman ulkopoliittisesta doktriinista.
Yhdysvallat on, sitten Obaman valinnan, operoinut jatkuvassa kriisitilassa. Republikaanien täydellinen haluttomuus yhteistyöhön, Teekutsu-liikkeen painostus oikealta ja Obaman viileän etäinen hallintotyyli ovat osaltaan pahentaneet Washingtonin halvausta.
Sisäpolitiikka on alusta lähtien dominoinut Obaman agendaa. Republikaanien viimeaikaiset puheet Obaman haastamisesta oikeuteen, jatkuva kamppailu terveydenhoidon uudistuksesta ja taloushuolet ovat vieneet Obaman ajan ja samalla myös rajoittaneet hänen ulkopoliittista liikkumavaraansa. Ja jos presidentin kansansuosio on vain 42 prosenttia, hänen virhemarginaalinsa ja riskinottovalmiutensa ovat minimaalisia.
Marraskuussa Yhdysvalloissa käydään kongressivaalit, joissa demokraattien valta-asema senaatissa on uhattuna. Jos republikaanit kaappaavat vallan sekä senaatissa että edustajainhuoneessa, Obaman poliittisen agendan rippeetkin ovat vaarassa. Näistä hänelle tärkein on terveydenhoidon uudistus, miehen poliittisen uran keskeinen saavutus. Obama ei ota vaalien alla isoja ulkopoliittisia riskejä, rajallisilla mahdollisilla eduilla.
Yksi iso ongelmakohta on Gazan tilanteen moraalinen sekavuus. Kuten presidentti Ahtisaari sanoi, kansainvälisen yhteisön pitäisi tarttua molempia osapuolia niskasta ja pakottaa heidät rauhaan. Kun Israel ja Hamas vuoronperään hylkäävät toistensa vaatimukset ja kieltäytyvät tulitaukoehdotuksista, Yhdysvallat ei ole tässä vaiheessa kovinkaan innokas riskeeraamaan arvovaltaansa juuttumalla osapuolten väliseen tinkaamiseen.
Obama ei myöskään oikeasti vaikuta kovinkaan kiinnostuneelta ulkopolitiikasta. Kerry on taitava ja sitkeä ulkoministeri, jonka ajatuksissa ja työetiikassa ei ole kritisoitavaa, mutta välillä todellakin vaikuttaa, että Obama on vain marginaalisesti kiinnostunut ministerinsä leiviskästä.
Ulkopoliittisesti Obama näyttää liki kvasi-isolationistilta. Hänen presidenttikaudellaan Yhdysvallat on kääntynyt sisäänpäin. Obama on puskenut energia-omavaraisuutta osaksi ilmastollisista syistä, mutta myös poliittisin motiivein: ”Ei ole mielestäni järkevää, että me maksamme energiastamme miljardeja ihmisille, jotka eivät pahemmin pidä meistä.”
Libyan kriisissä Yhdysvallat tyytyi osallistumaan operaation rivijäsenenä. Eräs hallinnon jäsen kutsui Yhdysvaltojen roolia ”johtamiseksi takarivistä”. Syyriassa Yhdysvallat perääntyi uhkauksistaan ja omaksui passiivisen roolin. Diplomaattisissa linjanvedoissaan Obama on jatkuvasti painottanut Yhdysvaltain roolia kansainvälisen yhteisön jäsenenä, ei sen automaattisena joka paikan johtajana.
Ulkopoliittisesti Yhdysvallat on usein ollut kuin sananlaskun norsu posliinikaupassa. Nyt Obama on yrittänyt opettaa norsua liikkumaan mahdollisimman varovasti.
Maailman voimakkaimman valtion toimilla – ja myös toimimattomuudella – on seurauksensa. He, jotka valittavat Yhdysvaltojen itse omaksumasta roolistaan maailmanpoliisina, saavat nähdä miltä näyttää, kun poliisi vähentää partiointiaan.
Soundtrack: Alison Krauss & Union Station, Two Highways