Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Etelän murrosikä

Marko Maunula
Blogit Americana 7.2.2013 14:43

Yhdysvaltain Etelä on kasvussa. Mutta se ei ole vielä oppinut käyttäytymään kuin täysipäinen aikuinen.

Etelän nousu on eräs Yhdysvaltain talouden ja kulttuurin merkittävimpiä sodanjälkeisiä tarinoita.

Kun 1970-luvun taantuma iski, sadat yritykset ja miljoonat kansalaiset reagoivat taantumaan muuttamalla Etelään. 1970-luvulla pohjoisen teollisuusosavaltiot Massachusettsista Wisconsiniin menettivät yhteensä kaksi miljoonaa asukasta, mutta yksin Texas sai miljoona sisäänmuuttajaa.

Duunarit muuttivat Etelään työn, halvempien elinkustannuksien sekä ilmaston takia. Firmat pitivät Etelän alhaisista veroista, halvasta ja järjestäytymättömästä työvoimasta sekä kasvavista markkinoista. Rotuerottelun katoaminen, parantuva talous ja koulutus sekä kulttuuritarjonta kohottivat alueen elämänlaatua sekä tekivät Etelään muuttamisesta sosiaalisesti hyväksyttävää.

Etelä on muuttunut, mutta se on edelleen kulturaalisesti omaleimainen alue. Etelä ei ole aivan valtio valtiossa, mutta se ei ole siitä kovinkaan kaukana. Alueellinen identiteetti, talous, historia, murre, arvot, uskonto, ruoka ja kulttuuri poikkeavat muusta maasta kylliksi jopa sisällissodan kipinöiden sytyttämiseen saakka. Pieni mutta äänekäs vähemmistö haikailee edelleen itsenäisyyden perään. Etelän suhdetta muuhun maahan voi verrata parhaiten ehkä Skotlannin ja Englannin liittoon.

Etelän kasvava väestö sekä taloudellinen merkitys ovat muokanneet myös Yhdysvaltojen politiikkaa. Viimeisen 35 vuoden aikana neljä presidenttiä on tullut vanhasta Konfederaatista: Jimmy Carter (Georgia), molemmat Bushit (Texas) sekä Bill Clinton (Arkansas). Vuonna 1960 edustajainhuoneessa oli 106 Etelän edustajaa. Tänään heitä on 138.

Etelän painoarvo on kasvanut, mutta sen omalaatuinen poliittinen kulttuuri ei ole kehittynyt uuden aseman vaatimalla tavalla. Alueen edustajat edelleen operoivat vanhalla sekoituksellaan hidastamista, häiritsemistä sekä alueellista ajattelua.

Kiitos pikkuveli-isoveli asetelman, Etelän politiikot ovat historiallisesti olleet erittäin taitavia puolustamaan alueellisia etujaan sekä osavaltioiden oikeuksia. Ennen sisällissotaa Etelän politiikot kykenivät puolustamaan orjuutta sekä agraaria yhteiskuntaansa Pohjoisen reformisteja ja urbaanin teollisuusyhteiskunnan edustajia vastaan. Sodan jälkeen Etelä onnistui palauttamaan valkoisen rasistisen vallan sekoituksella väkivaltaa sekä taitavaa poliittista operointia. Etelä taisteli modernia, värisokeaa demokratiaa vastaan aina 1960-luvulle saakka.

Nyt kun Etelästä on kehittymässä maan talouden veturi ja kasvukeskus, sen politiikkojen on otettava laajempi vastuu koko liittovaltion ohjaamisesta. Toistaiseksi Etelän edustajat ovat, konservatiivisesta verojen kiroamisestaan huolimatta, keskittyneet imuroimaan liittovaltion varoja. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ainoastaan Arkansas, Georgia ja Texas ovat maksaneet liittovaltiolle enemmän veroja kuin mitä ne ovat vastaanottaneet eri tukina. Etelä on kyennyt pitämään veronsa alhaalla, sillä se on elänyt Pohjoisen kukkarolla.

Kongressin vääntö talouskuilusta sekä valtion velkakaton nostamisesta osoittivat, jälleen, selkeät rintamalinjat republikaanisen puolueen sisällä. Republikaanit ovat jakautuneet Etelän ja muun maan edustajiin. Jotkut Keskilännen edustajat ovat liittoutuneet Etelän edustajien kanssa, mutta tämäkin selittyy maantiedolla: osat Oklahomaa, Kentuckya, Missouria, Illinoisia, Ohiota ja Indianaa ovat kulturaalisesti lähellä Etelää.

Etelän edustajien ideologinen ehdottomuus sekä poliittiset perinteet ovat nyt turhauttamassa Republikaanien johtoa. Etelän kulturaaliset konservatiivit sekä teekutsu-liikkeen kanssa flirttailevat oikean laidan tarpojat seisovat tulppana republikaanien yrityksille laajentaa puolueensa kannatuspohjaa. Etelän republikaanien edustajat ovat liki poikkeuksetta valkoisia miehiä, ja he suhtautuvat epäilevästi yrityksiin maltillistaa puolueen linjaa mm. siirtolaisuuden ja verotuksen suhteen.

Republikaanisen puolueen strategistit tietävät, että puolueen on muututtava myös Etelässä. Afroamerikkalaisten sekä latinojen kasvava osuus väestöstä sekä muuttoliike Pohjoisesta ovat rikkomassa Etelän konservatiivista rintamaa. Virginia ja Pohjois-Carolina ovat jo ns. taisteluosavaltioita. Demokraatit ovat sijoittamassa nyt miljoonia Texasin kääntämiseen demokraattien leiriin. Itse veikkaan, että oma kotiosavaltioni Georgia muuttuu punaisesta purppuraksi noin kahden vuosikymmenen sisällä.

The South’s gonna rise again!, eli Etelä nousee jälleen on alueen vanha taisteluhuuto. Se on noussut, ja nyt sen on myös aikuistuttava. Alueellisesta pikkuveljestä on kehittynyt tasavertainen partneri Pohjoisen kanssa. Etelän republikaanien on katsottava uuden Etelän etnistä kirjoa, vaurautta sekä nopeaa kehitystä ja tiedostettava, että 1940-luvun poliittiset toimintamallit eivät enää kelpaa. Republikaanisen puolueen tulevaisuus riippuu heidän heräämisestään.

Soundtrack: The Allman Brothers Band, Dreams.