Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Duunari-konservatismi: demokraattien dilemma

Marko Maunula
Blogit Americana 5.2.2012 12:56

Jerry, parturini, laski saksensa työpöydälle ja kysyi: ”Sinun synnyinmaassasi kaikilla on sairasvakuutus, right?

Myönsin asian, ja Jerry jatkoi: ”Kukaan ei menetä omaisuuttaan lääkärin laskuihin? Kaikki saavat tarvitsemansa hoidon?”

Jatkoin nyökkäilyä. Jerry ravisti päätään, jatkoi työtään, ja tuhahti suuttuneena: ”Amerikkalainen systeemi on täysin päätön! Kenenkään ei pitäisi menettää omaisuuttaan sairastumisen takia.”

Liberaali? Ei toki. Jerry on vankka republikaani. Hänen miehensä esivaaleissa on Newt. Miehen työaseman peilissä on tarra, jossa L-kirjaimen yli on vedetty ruksit. Jerry ei äänestäisi demokraatteja paitsi pistoolilla uhkaamalla.

Jerry on leikannut hiukseni jo vuosia. Tiedämme toistemme poliittiset mielipiteet, urheilumieltymykset, suosikkielokuvat, koirien nimet, ja uskonnolliset vakaumukset. Olemme yhdessä riemuinneet University of Georgian jenkkifutisjoukkueen menestystä ja surreet sen tappioita.

Jerryn tyttöystävä on vakavasti sairas, eivätkä he saa sairasvakuutusta. Mutta Jerry on myös yksityisyrittäjä, ja hän vihaa verottajaa vielä enemmän kuin vakuutusfirmoja. Silti, Jerryn puoluekanta osoittaa miten demokraatit ovat epäonnistuneet itsensä myymisen Etelän valkoisille miehille.

Jerry on työväenluokan kasvatti, vakuutusmaksujen, verottajan, ja laskujen kanssa painiva työtätekevä amerikkalainen mies. Hän on juuri sellainen perusmies, jota monet demokraattien poliittiset strategistit tarkkailevat sekoituksella halveksuntaa ja ihmettelyä. Työväenluokkainen konservatismi on heille, yliopistoissa ja think tankeissä pyöriville demografian ja poliittisen sielun tutkijoille, outo dilemma ja poliittinen solmu jota he eivät osaa avata.

Demokraatit muistuttavat Jerryä, että Obama ja demokraatit haluaisivat antaa edullisen sairasvakuutuksen Jerrylle ja hänen tyttöystävälleen, mutta republikaanit kannattavat puhtaasti markkinavetoista systeemiä. Obama pitäisi Jerryn verot alhaalla, mutta Mitt Romney uhkaa eliminoida Obaman veroleikkaukset alemmille tuloluokille.

Jerry tietää tämän, mutta argumentit eivät miestä vakuuta. Hän on republikaani, sillä republikanismi merkitsee hänelle markkinatalouden ja vapauden filosofiaa sekä sotilaallisesti vahvaa Amerikkaa. Demokraatit ovat Jerryn mukaan paitsi näitä vastaan, mutta myös poliittisesti sitoutuneempia muihin ihmisiin kuin Jerryyn ja hänen kavereihinsa.

Demokraatit menettivät Jerryn sekä miljoonat Jerryn kaltaiset kaverit, kun puolue alkoi flirttailemaan New Left -liikkeen kanssa.

New Left -ajattelu laajensi puolueen tulonjakoon keskittynyttä ohjelmaa tuomalla naisten ja vähemmistöjen oikeudet sekä ympäristökysymykset politiikan keskipisteeseen. 1960-luvulla poliittiset kannuksensa saaneet New Left -demokraatit tekivät puolueesta kansalaisoikeuskysymyksiin ja seksuaaliseen tasa-arvoon keskittyneen liikkeen.

New Left -sukupolvelle vanhojen demokraattien keskittyminen talouskysymyksiin ja tulonjakoon oli kahlitsevaa politiikkaa. Afroamerikkalaisten sorto ja sovinistinen hegemonia osoittivat, että yhteiskunnan suurimmat ongelmat eivät olleet luonteeltaan taloudellisia. Politiikan piti keskittyä enemmän kulttuurin ja jopa tietoisuuden muuttamiseen.

Heidän ajamansa politiikka on ollut tehokasta. Uusi vasemmisto on onnistunut erinomaisesti rodullisen ja sukupuolisen tasa-arvon ajamisessa, ja myös seksuaalinen tasa-arvo ja homojen oikeudet ovat parantuneet huomattavasti viime vuosikymmeninä. Tästä kaikesta kuuluu suuri kiitos New Left -demokraateille.

Muutoksen myötä demokraatit ovat silti unohtaneet Jerryn. Myös Jerrylle kaikki kysymykset eivät liity talouteen. Jerry on väsynyt kuuntelemaan, miten hän ja hänen arvonsa ovat aina ongelma. Demokraatit muistuttavat, että Jerryn ajama auto saastuttaa ja hänen polttamansa savuke tekee muut sairaiksi. Jopa miehen metsästyskiväärissä ja rakkaudessa hyvään pihviin on jotain moraalisesti arveluttavaa.

Jerry ei saa silti demokraattien mukaan valittaa, sillä jollakulla muulla ovat asiat aina vielä huonommin. Siirtolaisten, naisten, homojen, ja jopa eläinten asiat ovat aina kiireellisempiä ja vaativat enemmän huomiota. Jos Jerry turhautuu tai suuttuu, joku puhuu pian lihaa syövän heteromiehen kriisistä tai haukkuu häntä sovinistiseksi rasistiksi.

Demokraatit myös näyttävät ja kuulostavat vierailta. Siirtolaisten, afroamerikkalaisten, ja pohjoisesta kaupunkiin muuttaneiden jenkkien leimaamassa Atlantassa demokraatit jopa näyttävät ja kuulostavat erilaiselta kuin Jerry. He ovat vieraita tunkeilijoita, töykeitä omat kotiseutunsa jättäneitä kaikkitietäjiä, jotka nyt hanakasti kertovat Jerrylle miten asiat pitäisivät olla ja miten Atlanta pitäisi muuttaa enemmän Chicagon tai Helsingin tai jonkun muun kaukaisen ja vieraan kaupungin kaltaiseksi.

Demokraatit ovat menettäneet Jerryn eikä hän tule takaisin. Hänen poikansa, ehkä, mutta Jerry on mennyt. Gone.

Soundtrack: Lynyrd Skynyrd, Sweet Home Alabama.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Jerryhän on ihan kuin Perussuomalaisten äänestäjä täällä kotimaassa. Demokraatit kuten KokkariKeskustaSDPVihreäRKP -puolue.

Näin muuten ajattelee moni duunari-ystäväni. Ovat ennen äänestäneet demaria ja vasemmistoa, mutta vaurastuttuaan ja nähtyään kuinka heidän poliitikkonsa ovat valmiita tuhlaamaan rahojaan loisiin ja meuhkaamaan erilaisista vähemmistöistä, ovat hyljänneet puna-aatteen ja äänestävät kokoomusta ja nyttemmin persupuoluetta, mikä on rahvaanomaisempi suoralla puheellaan.

Ei tuota tarvitse paljoa muuttaa, että tuo kuvaisi perussuomalaista miestä (ei tarkoita puoluekantaa) vihreiden arvojen tulityuksessa. Ei kannata kauheasti ihmetellä Soinin menestystä, puoluekannastakin tulee äkkiä perussuomalainen.

Joskus olisi mukava kuulla ameriikasta objektiivistakin analyysiä suomalaisessa mediassa, ei vain demokraattien näkemysten mukaista. Kirjoittajalla on kivoja kolumneja, mutta ehkä sitä liberalismia voisi sopeuttaa myös omaan ajattelutapaan.

Siis: Demokraatit halveksuvat näitä koti-uskonto-isänmaa-tuuban läpeensä kyllästämiä ihmisiä, jotka puolestaan äänestävät sen vuoksi heitä itseään vahingoittavaa politiikkaa ajavia republikaaneja. Ylpeydellä on hintansa.

Ylimielisyys on tyypillinen asenne ns.kirjanoppineiden eli elävästä elämästä tietämättömän älymystön piirissä. Tämä ominaisuus on ollut ihmisissä alusta asti ja tulee selvästi olemaan osassa ihmisiä loppuun asti. Vasta kun oppineisuus ja nöyryys yhdistyvät, voi syntyä jotain joka ojentaa käden yli kuilun.

Sanomattakin on selvää että oppineilla on suurempi vastuu, koska heille on enemmän annettu.

MK
”Demokraatit halveksuvat näitä koti-uskonto-isänmaa-tuuban läpeensä kyllästämiä ihmisiä, jotka puolestaan äänestävät sen vuoksi heitä itseään vahingoittavaa politiikkaa ajavia republikaaneja. ”

Tuossa tulee hyvin esille se ylimielisyys, jolla tiedetään ihmisten asiat heitä itseään paremmin.

Jos ihminen kannattaa kolmiyhteyttä koti-uskonto-isänmaa, niin päivänselvästi demokraattien politiikka ei ole tällaisen ihmisen etujen mukaista!

On tekopyhää liberaaleilta haukkua konservatiiveja omia etujaan vastaan äänestämisestä. Konservatiivit sentään saavat edustajiltaan jotain, mitä liberaaleilta ei saa: itsekunnioitusta ja koheesion tuntua (joskin monesti jonkin ulkoryhmän kustannuksella). Se on tyhjää parempi — ja varmasti parempi kuin tulla tyrmätyksi ”jollain muulla on aina huonommin” -argumentilla.

Ongelman ytimessä taitaa kuitenkin molemmilla puolilla olla ns. identiteettipolitiikka ylipäänsä. Sekä konservatiivit että liberaalit saavat poliitikoilta lähinnä omanarvontunnon tai hyveellisyyden voimistamiseen liittyviä ”palveluja”. Savuverhon takana pyörii edelleen yhä härskimpi ja kyynisempi lobbauskapitalismi, jonka pelikenttä on vinossa vakiintuneiden pelaajien suuntaan.

Tämä kyllä tiedostetaan uusissa kansanliikkeissä, jotka syntyvät ihan todellisten ilmiöiden ympärille. Yksi teekutsuliikettä ja OWS:ia yhdistävä (ja erottava) tekijä on esimerkiksi suuri sukupolvikysymys: suhteellisen vanhaa ja varakasta teekutsuliikettä kiinnostaa turvattujen etujen ym. säilyminen ja niiden karsiminen nuoremmilta (esim. sosiaaliturva mutta myös ilmastonmuutos jne.), kun taas arkkityyppinen OWS-aktivisti on nuori, jolla ei ole paljon muuta odottaa kuin velkaloukku ja kurjistuva pätkätyö.

Eritain terava analyysi, Marko Maunula! Noinhan se on. Kavin juuri debattia siita , miksi niin monet amerikkalaislapset menestyvat huonosti koulussa, ja ovat leimautuneet ’koyhiksi,’ silla useat heista eivat saa kunnon ravintoa, eika heita vieda laakarille, rokoteta tai toimiteta hammaslaakariin. Miten lapsi, joka on leimautunut ’koyhaksi’ voisikaan jaksaa koulutyota, jossa menestysta testataan valtiollisilla menestystesteilla aina viiden vuoden iasta lahtien, ja jonka mukaan heidat rankataan kategorioihin, puhumattakaan siita, etta jokaisella oppilaalla olisi kaikissa koululuokissa oma pulpetti tai edes tarvittavia oppikirjoja. Koin kovaa vastustusta, kun sanoin kollegoilleni, etta jokaisella kouluikaisella tulisi olla oikeus ilmaiseen terveydenhoitoon, silla jos on varaa sotia, pitaa ylla avaruusohjelmaa, seka ruokkia ja varustella puoli maailmaa, on varaa satsata taman oman maan tulevaisuuden, ja erityisesti pienten lasten hyvinvointiin. Kollegat ryhtyivat sadattelemaan korkeista veroista ja sosialismista unohtaen, etta painivat samalla tavoin laskujensa vakuutusyhtioiden kanssa kuin parturisi Jerry. Eras piirre, joka yhdysvaltalaisissa kuitenkin vie voiton: yhteisollisyyden ja toisten eteen hyvantekeminen. Sita emme Suomessa juuri tapaa.
Yhtakaikki, amerikkalainen keskiluokka on rapautunut, ja menestyjien ja ’toisten’ valinen kuilu on laventunut. Silti puoluepolitiikassa pelataan binaaripelia.

Tälläisistä ”etelän Jerryistä” oli juttua kirjassa: ”Suuri kaalihuijaus-Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä”, josta esittelystä Soininvaaran blogista pätkä:

”Erityisen tumpeloita tuntuvat olevan republikaanien kannattajat – tai siis merkittävä osa heistä. Jos kysyy heidän mielipiteitään yhteiskunnallisista arvokysymyksistä, he profiloituvat selvästi demokraateiksi, mutta äänestävät silti mielikuvasyistä tiukasti republikaaneja.”

http://www.soininvaara.fi/2010/12/12/suuri-kaalihuijaus/

New Left on totaalisen väärässä. Rotu- ja sukupuolikysymykset ovat triviaalijuttuja ja itseasiassa sen suuren kysymyksen sisällä joka käsittelee työn ja pääoman problematiikkaa. Jo reilusti yli sata vuotta sitten USA:n ehkä unohdetuin afroamerikkalainen naisaktivisti ja anarkisti Lucy Parsons murskasi palasiksi sen ajattelun että rotusorto ja naisten huono asema voitaisiin käsitellä ikäänkuin erillisenä juttuna työn ja pääoman eli työläisten ja pääoman omistajien välisessä suuressa ristiriidassa.

Parsons on persoona josta Maunulan toivoisin olevan kiinnostuneempi. Aikana jolloin mustia lynkattiin suurinpiirtein 10 viikossa ei Parsons erehtynyt missään vaiheessa näkemään motivaationa ”rotuvihan” vaan siinä että taloudellisessa asemassa heikoimmassa jamassa olevat olivat ilman muuta kovimman terrorin kohteita. Tässä yksi esimerkki. Näin Chicago Tribune kirjoitti 1880-luvulla miten kerjäläisiin pitää suhtautua:

”When a tramp asks you for bread, put strychnine or arsenic on it and he will not trouble you any more, and others will keep out of the neighborhood.”

Lucy Parsonsin analyysi oli toinen:

“Lucy Parsons did not see that racism and sexism have histories and existences independent of the economic structure of society.”

Theodore W. Allen, vuonna 2005 kuollut vasemmistolainen historioitsija, on kirjassaan ”The Invention Of The White Race” selvittänyt seikkaperäisesti koko myyttisen valkoisen rodun keksimisen johtuneen tarpeesta luoda sosiaalinen puskuri Virginiassa (ja Marylandissa) massojen ja eliitin väliin. Tämä tapahtui luomalla käsitys eurooppalaisten keskuuteen että he – heikosta asemastaan huolimatta – olivat parempia kuin afroamerikkalaiset. Tätä metodia tuettiin lainsäädännöllä jossa eurooppalaisille annettiin joitakin etuisuuksia kun taas afroamerikkalaisten oloja alettiin 1600-luvun viimeisinä vuosina entisestään heikentää. Valkoisille siis luotiin illuusio heidän muka paremmasta asemasta. Heistä tehtiin ”keskiluokka”.

Nämä juuret on tiedettävä jotta voidaan käsittää USA:n etelävaltioiden valkoisten keskuudessa sitkeästi elävät harhat.

Näitä luetaan juuri nyt