Demokraatit ovat eksyksissä: mistä löytyy polku eteenpäin?
Puolue tarvitsee kipeästi Bill Clintonin tai Barack Obaman kaltaisen muutosjohtajan, joka osaa puhua selkokieltä ja ojentaa tarvittaessa puolueen eliittiä.
Demokraatit polttivat 1,5 miljardia dollaria marraskuun vaaleissa. Taisteluosavaltioiden mainostulva oli loputon, vapaaehtoiset idealistit kiersivät naapurustoja houkutellen äänestäjiä ja perinteisesti hajanainen puolue yhdistyi Kamala Harrisin taakse.
Kun äänet oli laskettu, Donald Trump voitti jokaisen taisteluosavaltion ja republikaanit saivat hallinnan sekä senaatista että edustajainhuoneesta. Amerikkalaiset kuuntelivat demokraattien varoituksia demokratian tulevaisuudesta, tutkivat demokraattien agendaa sekä ehdokkaita – ja äänestivät republikaaneja. Jopa Trump oli heistä parempi vaihtoehto.
Tappio osoittaa, että demokraattien sanoma, puolueen johto ja useat ehdokkaat kärsivät vakavasta uskottavuuskriisistä amerikkalaisten äänestäjien parissa. On normaalia hävitä vaalit, mutta tappio vuonna 2024 oli dramaattinen herätys demokraateille.
Osaksi vaalitappio selittyy taloustilanteella, globaalilla sodan uhalla sekä maahanmuuttokriisillä, mutta pinnan alla piilee vakavia identiteettiin liittyviä ongelmia. Puolue tarvitsee uuden tavan puhua rodusta, sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Se ei onnistu ilman uutta johtajaa. Alkuvuoden puolueen keskuskomitean johtajan valinta on kriittisin puolueen sisäinen kisa vuosiin.
Legendaarinen demokraattistrategisti James Carville varoitti jo kauan ennen vaaleja puolueen olevan pulassa. Hän sanoi puolueen olevan ylimielinen ”opettajien taukohuone” ja käyttävän poliittisesti korrektia kieltä, jota tavalliset amerikkalaiset eivät edes ymmärrä.
”Vasemmalta löytyy paljon heitä, jotka ennemmin häviävät ja tuntevat olevansa moraalisesti puhtaita, koska se saa heidät tuntemaan hyvältä ja paremmalta kuin muut,” Carville sanoi maaliskuussa New York Timesille. Asenteen seuraukset näkyvät vaalituloksissa.
Carville on toistuvasti puhunut puolueen ongelmista miesäänestäjien parissa. Valkoisten miesäänestäjien vaellus ulos demokraattisesta puolueesta on vanha ilmiö, mutta marraskuussa demokraatit havaitsivat järkytyksekseen myös vähemmistömiesten liikkuvan nopeasti republikaanien taakse.
Ilmiö on ollut selvä politiikan aktiivisille seuraajille – paitsi osalle demokraattien johdosta. Maan koilliskulma ja Kalifornia ovat yliedustettuja puolueen johdon, mielipiteen muokkaajien ja suurten lahjoittajien parissa.
Demokraattien neljä viimeistä presidenttiä ovat tulleet Georgiasta, Arkansasista, Illinoisista ja Delawaresta. Puolueen kaksi viimeistä presidenttivaalien häviäjää tulivat New Yorkista ja Kaliforniasta.
Viime vaalien ainoat demokraattien valopilkut olivat ehdokkaita, jotka osasivat puhua selkokielellä arkisista ongelmista tavallisille amerikkalaisille äänestäjille. Esimerkiksi Marie Gluesenkamp Perez, Elissa Slotkin, ja Ruben Gallego voittivat omat kisansa painottamalla patriotismia, turvallisuutta, taloutta ja muita äänestäjien arvoille sekä arjelle tärkeitä kysymyksiä.
Demokraatit ovat valitsemassa itselleen uutta kansallisen komitean johtajaa. Rooli on poikkeuksellisen merkittävä nyt, kun puolue valmistautuu oppositioon eikä sillä ole luonnollista korkean profiilin johtajaa Valkoisessa talossa tai kongressissa.
Kisaan ovat tähän mennessä ilmoittautuneet Minnesotan demokraattien johtaja Ken Martin, Marylandin entinen kuvernööri Martin O’Malley, New Yorkin osavaltiotason politiikko James Skoufis, ja Wisconsinin demokraattien pomo Ben Wikler.
Ehdokkaat edustavat puolueen nuorehkoa vasenta laitaa (Wikler), vanhaa establishmentia (O’Malley), tuntematonta jokeria nostamassa profiiliaan (Skoufis) ja perinteistä uraputkidemokraattia (Martin). Kukaan ehdokkaista ei ole katastrofi, mutta yksikään ei näytä aikaisemman uran valossa mullistavalta vedenjakajaehdokkaalta.
Puolue tarvitsee kipeästi Bill Clintonin tai Barack Obaman kaltaisen muutosjohtajan, joka osaa kuunnella tavallisia amerikkalaisia, puhua selkokieltä ja ojentaa tarvittaessa puolueen eliittiä. Kansallisen komitean johto voi rakentaa infrastruktuurin, joka mahdollistaa muutosjohtajan nousun neljän vuoden päästä.
Kukaan potentiaalisista vuoden 2028 presidenttiehdokkaista ei halua ryvettyä puolueen sisäisissä mutapaineissa, eli korkean profiilin ihanteelliset ehdokkaat pysyvät syrjässä.
Demokraatit ovat tiedostaneet olevansa pulassa. Tie tulevaisuuteen ja strategia ongelmien ratkaisemiseksi on edelleen hakusessa.
Soundtrack: Bruce Springsteen, Darkness on the Edge of Town