Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Common, Johnny Cash ja rasismin nykytila

Marko Maunula
Blogit Americana 16.5.2011 09:00

Tietoinen ja avoin rasismi on Yhdysvalloissa valtaosin kadonnut. Tiedostamaton rasismi puolestaan voi hyvin. Reaktio rap-artisti Commonin Valkoisen talon kutsuun on malliesimerkki tiedostamattomasta rasismista sekä sen pelottavasta hyväksikäytöstä.

Michelle Obama kutsui Commonin viimeviikkoiseen runoustapahtumaan Valkoisessa talossa. Artistin vierailu herätti oikeistolaiset kommentoijat kritiikkimyrskyyn, Karl Rove ja Sarah Palin etunenässä. Heidän mukaansa Commonin laulut ylistävät väkivaltaa, ja Rove kutsui Commonia gangsteriksi.

Jotkut Commonin laulut puhuvat väkivallasta, totta. Common on myös lyyrisesti eräs kiinnostavimmista sukupolvensa rap-artisteista, jonka biiseissä on selkeä poliittinen ja sosiologinen konteksti. Mutta pohjimmiltaan oikeiston reaktiossa Commonin kutsuun on kyse tiedostamattomasta rasismista sekä valkoisten ja mustien eriarvoisesta käsittelystä.

Monet konservatiiviset valkoiset kritisoivat mustien teinien pukeutumistyyliä. Värikkäät vaatteet, roikkuvat farkut, kultahampaat sekä muu getto-estetiikka saavat ankaran tuomion. Samanaikaisesti he diggailevat Elvistä, jonka sutenööri-look oli tiukimmasta päästä lasitimanttisine haalareineen, kullattuine sormuksineen, aurinkolaseineen, sekä mailanlapa-pulisonkeineen.

Kunnon konservatiivinen isäntämies tuomitsee rapin väkivallan ja misogynian, mutta rakastaa Johnny Cashia, huumeongelmaista kantrilaulajaa, joka takoi miljoonia romantisoimalla rikollisten elämää sekä laulamalla pöyristyttävän psykoottisia ja väkivaltaisia lauluja.

Jenkkifutiskentän laidalla monet valkoiset valittavat, kuinka tunteitaan osoittavat mustat urheilijat ovat ylipalkattuja primadonnia ja huonoja ihmisiä. Samanaikaisesti valkoisilla tähdillä on ainoastaan hyvä itsetunto sekä valtava tahto voittaa.

Vastaavia esimerkkejä löytyy arkipäivästä kymmeniä, mutta jos syytät mustalle kulttuurille kriittisiä mielipiteitään laukovia valkoisia rasismista, he raivostuvat silmittömästi.

Heidän pelikirjoissaan mustien mielenosoittajien käsittely 1950-1960 luvuilla oli rasismia, mutta nykypäivän kriittisyys afroamerikkalaisia kohtaan on ainoastaan asioista puhumista niiden oikeilla nimillä.

Palinin ja Roven hyökkäykset osoittavat joko sokeutta tai tietoista manipulointia. He joko eivät näe nyansseja eivätkä tiedosta mustan ja valkoisen kulttuurin eriarvoista käsittelyä, tai he manipuloivat afroamerikkalaisille ylikriittisiä valkoisia, puhuen rasistista koodikieltä ja toivovat sen sitovan piilorasistit entistäkin vahvemmin republikaaniseen puolueeseen.

Veikkaan Palinin kommenttien osuvan ensimmäiseen kategoriaan, ja Roven edustavan toista koulukuntaa. Molemmat vaihtoehdot ovat ikäviä.

Soundtrack: Al Jolson, Mammy.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Mulla soi viimeksi tänään:

”Rap music in the ’hood played a fatherly role,
My story’s like yours, yo it gotta be told,
Tryna make it from a gangsta to a godlier role,
Read scrolls and stow slaves,
And Jewish people in cold cage,
Hate has no color or age, flip the page”

Common: I Have A Dream

Suomessahan tuota kutsutaan roturealismiksi, tai joskus lievennettynä muotona maahanmuuttokriittisyydeksi.