Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Clint Eastwood, presidentti Obama, ja Amerikan poikkeuksellisuus

Marko Maunula
Blogit Americana 10.2.2012 15:37

Viime sunnuntain Super Bowlin puhutuin mainos oli Clint Eastwoodin Chrysler-mainos: ”Halftime in America.”

Romanttisen kuvakielen ja musiikin sävyttämässä monologissa Clint puhuu Amerikan vaikeuksista ja voitoista, sen kyvystä vastata haasteisiin yhtenäisenä ja voimakkaana kansakuntana. ”Tätä maata ei tyrmätä yhdellä iskulla,” Clint sanoo: ”Me nousemme taas ylös, ja kun me nousemme, muu maailma kuulee moottoreidemme jylinän.”

Mainos on pitkä mutta melko tavanomainen Amerikka-paatoksessaan, mutta se on tehokas. Mainos näyttää myös enemmän patrioottiselta Amerikan ylistykseltä kuin yritykseltä myydä Chryslereita.

Karl Rove, presidentti George W. Bushin poliittinen takapiru, hyökkäsi alkuviikosta mainosta vastaan. Rove uskoi sen olevan veronmaksajien rahoilla tehty mittava Obaman vaalimainos.

Miksi Rove pillastui yhdestä mainoksesta? Miten yksi automainos voi olla korkean profiilin poliittisen operoijan kritiikin kohde?

The New Republic -lehdessä Jonathan Cohn analysoi uskottavasti, että Roven kommentti heijasti republikaanien pelkoa, että Obama ja demokraatit ovat varastamassa republikaanien vanhan viestin. Rove pelkää, että demokraatit yrittävät siepata käsitteen nimeltä ”American exceptionalism.”

Uskomus Yhdysvaltain poikkeuksellisuuteen on vanha käsite. Se perustuu ideologis-uskonnolliseen vakaumukseen, että Yhdysvallat on poliittisesti, kulturaalisesti, historiallisesti, ja taloudellisesti täysin uniikki valtio, jonka historia ja nykyisyys eivät ole tulkittavissa samoilla metodologisilla oletuksilla joita me käytämme muiden valtioiden analysoimiseen.

Paradoksaalisesti termi ”Amerikan poikkeuksellisuus” on Josef Stalinin keksimä sanapari. Hän käytti termia kritisoidakseen amerikkalaisia kommunisteja, jotka puhuivat omasta poikkeuksellisesta tiestään kommunismiin. Stalin pilkkasi amerikkalaisia, jotka luulivat olevansa marxilaisten historian lainalaisuuksien ulkopuolella.

Termi jäi elämään, mutta muuttuneessa muodossa. Sittemmin erityisesti republikaaniset politiikot ovat käyttäneet sitä satunnaisesti demokraattien mätkimiseen. Tämä on ollut tehokas ase, joka on hyödyntänyt metapoliittisia käsityksiä oikeiston ja vasemmiston eriävistä tulkinnoista koskien Yhdysvaltojen olemusta.

Historiallisesti monet vasemmistolaiset ovat katsoneet Eurooppaan, painottaen Yhdysvaltojen kytköksiä vanhan mantereen poliittisiin ja kulturaalisiin perinteisiin. He ovat ihailleet eurooppalaista sosiaalidemokratiaa, katsoneet omaa maataan, ja kysyneet: ”miksei meilläkin?”

Oikeistolaiset ovat katsoneet Yhdysvaltoja enemmän amerikkalaisen poikkeuksellisuuden vinkkelistä. He uskovat Yhdysvaltain uniikkiin missioon ja kulttuuriin. Heidän Amerikkansa poikkeaa täysin muusta maailmasta, ja kaikki yritykset tehdä Yhdysvalloista enemmän Euroopan kaltainen ovat hirvittäviä syntejä. Eräs yleisimpiä republikaanien Obama-kritiikin ilmentymiä on lause: ”Hän yrittää tehdä meistä eurooppalaisia!”

(Paradoksaalisesti, Euroopassa ennen kaikkea telaketjuvasemmisto näyttää uskovan Yhdysvaltain poikkeuksellisuuteen, mutta heidän Amerikkansa on, luonnollisesti, kaiken pahan alku ja juuri.)

Presidentti Obama itse on puhunut Yhdysvaltain poikkeuksellisuudesta enemmän kuin yksikään aikaisempi presidentti. Jo vaalikampanjansa aikaan hän sanoi Yhdysvaltain olevan poikkeuksellinen kansakunta, jossa eurooppalaiset ratkaisut ja mallit eivät välttämättä toimi. Virassaan Obama on toistuvasti puhunut Yhdysvaltain erityisestä missiosta ja luonteesta, joka erottaa sen muista kansakunnista. Obama on esitellyt positiivisen, muuhun maailmaan sitoutuneen ja sitä arvostavan version amerikkalaisesta poikkeuksellisuudesta.

Rove on terävä poliittinen operaattori, ja hän ymmärtää republikaanien monopolin sloganiin olevan vaarassa. Viesti Yhdysvaltain poikkeuksellisuudesta kuulostaa poikkeuksellisen uskottavalta, kun se tulee afroamerikkalaisen presidentin suusta – vaikka hän olisikin demokraatti. Republikaaneja pelottaa, että he eivät voi enää esitellä itseään ”oikeampina” amerikkalaisina.

Lee Greenwood, God Bless the USA.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Olipa, Marko, taas kerran loistava kirjoitus. Itse New Jerseyssa asuvana olen heti jyvalla kirjoituksistasi ja olen viela lahas aina aivan samoilla linjoilla. Jatka vain samaa rataa.

Hetkinen,

olen Eastowoodia aina pitänyt selvänä republikaanina. Ei toki sieltä konservatiivisemmasta siivestä ja saattaa olla, että nykyään hän on enemmän kallellaan ainakin arvoliberalismiin, mutta eikös hän ainakin edellisissä vaaleissa McCainia julkisesti tukenut. Miten tämä sopii ajatukseen, että kyseinen mainos olisi tehty Obamaa varten?

Minä puolestani olen aina epäillyt Clint Eastwoodin konservatiivisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä. Jo spagettiwesternien ja Sergio Leonen aikoina Eastwood kyseenalaisti vallitsevia totuuksia ja halusi tölväistä John Fordin ja John Waynen äärirepublikaanista naiivia USA-kuvaa ja idealistista puhtoista kuvaa villistä lännestä.

http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/#spagettiwestern

”Clint Eastwood itse on todennut haastatteluissa pyrkineensä myöhemmin elokuvaohjaajana nimenomaan murskaamaan John Fordin-John Waynen idealistisen maailmankuvan. Eastwoodin mukaan ”hyvät eivät ole niin hyviä” kuin luullaan ”eikä pahat aivan niin pahoja”. Kysymys ei tietenkään ole siitä että Leone ja Eastwood (tai Don Siegel) olisivat luoneet uutta. He olivat ratkaisevalla hetkellä tulkitsemassa suurta murrosta jota juuri kukaan muu ei voinut vielä hahmottaa.
Tällä tiellä sitten ollaan. Kuvaan kuuluu tietysti nykyisin jo se, että Clint Eastwood on rehabilitoitu ja arvostettu elokuva-alan mestari. Mutta edelleen on monilla vaikeuksia ajatuksenjuoksunsa kanssa. Helena Ylänen on ylistänyt Clint Eastwoodin Armoton -elokuvaa, koska hänen mielestään Eastwood oli siinä kasvanut spagettiwesternien ja Likaisen Harryn pyssysankarista vakavaksi ja aikuiseksi mieheksi. Ylänen unohti hämmästyttävällä tavalla sen, että ”Armottoman” katsojat odottavat koko ajan, koska Eastwoodin esittämästä, kunnolliseksi ryhtyneestä entisestä revolverimiehestä tulee jälleen vanha itsensä. Odotukset lunastetaan raivokkaassa loppukohtauksessa, joka on käytännössä paluu Likaisen Harryn henkeen.”

Makke kirjoitti:
”Ylänen unohti hämmästyttävällä tavalla sen, että ”Armottoman” katsojat odottavat koko ajan, koska Eastwoodin esittämästä, kunnolliseksi ryhtyneestä entisestä revolverimiehestä tulee jälleen vanha itsensä. Odotukset lunastetaan raivokkaassa loppukohtauksessa, joka on käytännössä paluu Likaisen Harryn henkeen.”

Nyt on jäänyt Armottoman katsominen vähän heikolle. Henkinen paluu pyssy”sankariksi” tapahtui jo ihan alussa. Munnylla ei ollut mitään vaikeutta tappaa cowboyta edes selvinpäin. Lopussa vihainen Munny vain ottaa häppää, koska tietää sen vievän turhat estot kostoretkellä. Sama mies siellä kuitenkin on liikkellä koko leffan ajan. ”It’s hell of a thing killing a man. Take away all he’s got and all he’s ever gonna have.”