Christopher Hitchens, 1949-2011

Profiilikuva
Blogit Americana
Marko Maunula on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Christopher Hitchens teki riitelystä, väärässä olemisesta sekä ärsyttämisestä itselleen komean uran. Esseisti, kirjailija, kommentaattori, julkinen intellektuelli ja ikuinen vastarannankiiski kuoli eilen syöpään. Hitchens oli 62.

Hitchensin vanhemmat kouluttivat poikaansa määrätietoisesti englantilaista yläluokkaa varten. Sotasankarin pojan lapsuus ja nuoruus kuluivat kallissa sisäoppilaitoksessa, Cambridgessa, sekä Oxfordissa, joissa hän opiskeli, nuoren herran arvolle sopivasti, filosofiaa ja yhteiskuntatieteitä.

Yhteiskuntaluokalleen sekä aikakaudelle sopivasti nuori Hitchens kääntyi opiskeluvuosinaan poliittisesti vasemmalle. Poliittinen herääminen johti Hitchensin trotskilaisuuteen, nuoruusvuosien radikaaliin aktivismiin, ja lopulta kirjalliseen uraan ammattimaisena vastaanväittäjänä.

Hitchens aloitti journalistisen uransa synnyinmaassaan Iso-Britanniassa, mutta vuonna 1981 hän muutti Yhdysvaltoihin työskennelläkseen vasemmistolaisessa The Nation -lehdessä. Hitchensistä kehittyi kärkäs ja viihdyttävä Reaganin vuosien kriitikko, joka osoitti myös halukkutta hyökätä vasemmiston pyhiä lehmiä vastaan. 1980-luvun lopussa Hitchens ryhtyi rakentamaan pesäeroa poterovasemmistoon mm. kritisoimalla sen taipumusta kulturaaliseen relativismiin ja vaistonvaraiseen lännen syyttämiseen kaikesta pahasta auringon alla. Ratkaiseva tapahtuma prosessissa oli ajatolla Khomeinin julistama Salman Rushdien tappokäsky sekä läntisen vasemmiston lepsu reaktio tapahtumaan.

Viimeisenä vuosikymmenenään Hitchensistä kehittyi, monien muiden ex-trotsikilaisten tavoin, neokonservatiivi sekä Irakin sodan vannoutunut puolustaja. Trotskilainen usko maailmanvallankumoukseen eli miehessä loppuun asti, mutta usko palveli lopulta sekularistisen kapitalismin tarkoitusperiä. Mies puolusti sotaa samalla kompromissittomalla ja tosiseikat sivuuttavalla innolla, jolla hän aikaisemmin oli tuominnut kapitalismin sekä läntisen imperialismin.

Hitchensin kompromissiton omistautuminen ideoilleen heijastui myös hänen agressiivisessa, evankelisessa ateismissaan. Elämänsä loppusuoralla hän hyökkäsi Jumalaa vastaan samalla vimmalla, jolla hän oli aikaisemmin kritisoinut Stalinia, Vietnamin sotaa, Ronald Reagania, ja Irakin sodan vastustajia. Hiljainen, metafyysinen ateismi ei riittänyt, vaan Hitchens, tyylilleen uskollisesti, näki tarpeelliseksi hyökätä uskoa, uskontoa, uskonnollisia ihmisiä, ja koko Jumalan ideaa vastaan.

Pahimmillaan Hitchens oli rasittava ja pompöösi ylemmän keskiluokan riikinkukko. Parhaimmillaan hän oli terävä, ikoineita kivittävä ja analyyttisesti johdonmukainen omaperäinen ajattelija. Mutta hän oli aina, jokaisessa esseessään, kirjassaan, sekä televisio-esiintymisessään, viihdyttävä sekä raikas hahmo. Angloamerikkalainen kirjallinen maailma on hieman köyhempi paikka ilman Hitchensiä. Cheers, Hitch!

Soundtrack: Beirut, A Candle’s Fire.