Ben Bradlee, journalismin jättiläinen
Ben Bradlee on kuollut. Hän oli sukupolvensa paras sanomalehtimies koko maailmassa.
Historia tuntee Bradleen (1921–2014) ennen kaikkea Washington Postin uutistoimituksen pomona, joka rohkaisi Bob Woodwardia ja Carl Bernsteinia, kaupunkiosaston kahta nuorta toimittajaa, seuraamaan outoa tarinaa demokraattisen puolueen vaalitoimistoon tehdystä murrosta.
Juttu paisui kuukausien myötä ja johti lopulta presidentti Richard Nixonin eroon ja Pulitzer-palkintoon Postin uutistoimitukselle.
Watergate ja Pentagon Papers -uutisointi olivat Bradleen uran korkeimmat vuorenhuiput, mutta hänen vahvuutensa oli arkipäivän journalistisessa ahertamisessa sekä poikkeuksellisissa johtajantaidoissa.
Benjamin Crowninshield Bradlee oli syntyperältään Boston Brahmin, amerikkalainen aristokraatti. Hän tuli arvonsa tuntevasta, vanhan rahan, koulutuksen, Euroopan kontaktien ja yleisen sofistikaation leimaamasta ryhmästä New Englandin vanhasta eliitistä. Hänen kasvuvuosiinsa kuuluivat ranskan kielen treenaaminen, huippuluokan yksityiskoulut, opiskelu Harvardissa ja muut sosiaalisen luokkansa perinteet. Bradlee oli henkilökohtainen ystävä muun muassa John F. Kennedyn kanssa.
Toisen maailmansodan sotareissun jälkeen Bradlee päätti rakentaa uransa mediassa. Eri toimittajahommien ja Pariisin suurlähetystön lehdistöattasean keikan jälkeen Bradleestä tuli Washington Postin uutistoimituksen pomo vuonna 1965. Tässä virassa hänestä tuli legenda.
Bradlee avasi lehden omistajien sekkivihon ja ryhtyi palkkaamaan maan parhaita nuoria toimittajia. Hän rohkaisi, puski ja tuki nuoria lahjakkuuksia ja kehotti heitä penkomaan faktoja ja astumaan niin isoille varpaille kuin tarpeellista totuuden selvittämiseksi.
Washingtonin valtaeliitti ei, luonnollisesti, aina arvostanut Postin tutkivaa journalismia. Jos vallanpitäjät yrittivät painostaa lehteä, Bradlee puolusti toimittajiaan herkeämättä ja astui kilveksi politiikkojen ja toimittajien väliin. Hänen aristokraattinen taustansa ja sodan karaistama, kovapintainen luonteensa (sekä erittäin laaja varasto kirosanoja) antoi hänelle itsevarmuutta tapella jopa presidenttiä vastaan. Bradlee arvosti totuutta, ammattitaitoa ja suorasukaisuutta enemmän kuin mitään titteliä maailmassa.
Washington Postin toimittajat arvostivat pomonsa tukea ja paikoitellen jopa palvoivat häntä. He olisivat seuranneet häntä vaikka sotaan. Bradlee itse vähätteli rooliaan sanoen, että hän ainoastaan halusi ”palkata itseäni viisaampia ihmisiä ja antaa heille mahdollisuuksia loistaa”.
Kun Bradlee otti kontrollin uutishuoneesta, Post oli ainoastaan yksi Washingtonin lukuisista päivälehdistä. Kun hän jäi eläkkeelle vuonna 1991, lehdestä oli tullut instituutio, joka haastoi jopa New York Timesin. Se vastaanotti 17 Pulitzeria, joista yksi tuli lehden Nixonin kaataneesta Watergate-uutisoinnista ja toinen ns. Pentagon Papers -vuodosta, joka paljasti Valkoisen talon salaisen ja moraalittoman Vietnamin sotastrategian.
Bradlee ei ollut inttäjä. Häntä ei kiinnostanut eipäs-juupas-tinkaaminen tai sormella osoittelu, joka joissain piireissä käy kriittisestä journalismista. Hän kehotti toimittajiaan puurtamaan, löytämään totuuden ja varmistamaan faktat vuorenvarmasti. Totuus antoi jutulle ja sen tekijöille selkärangan, jonka tukemina he voivat vaikka sanoa julkisesti, että ”meidän presidenttimme valehtelee”.
Watergaten yhteydessä Bradleen johtama tiimi teki historiaa. Ja samalla myös jättimäisen palveluksen Yhdysvalloille, maailmalle ja journalismille.
Lepää rauhassa.
Soundtrack: Henry Purcell, Music for the Funeral of Queen Mary