Atlanta integroituu afroamerikkalaisten ehdoilla – Ja niin rasismi vähenee sukupolvi sukupolvelta
Valkoisten atlantalaisten ruumiinkieli on saanut yhä enemmän vaikutteita afroamerikkalaisilta, kättelytavoista halaustervehdyksiin.
1990-luvulla konservatiivien piirissä oli muodikasta kritisoida termiä ”African-American” tai muuta niin sanottua väliviiva-amerikkalaisuutta.
”Typerä termi. Emmekö me kaikki vain voisi olla amerikkalaisia?”, kysyi eräskin republikaaneja kannattava kaverini.
Johon minä vastasin: ”Hyvä idea! Olisi kiva nähdä keski-ikäisten valkoisten miesten oppivan pukeutumaan, kuuntelemaan hip hoppia ja omaksuvan afroamerikkalaisen puhetavan.”
Emme ole vielä aivan sarkastisen kommenttini maailmassa, mutta kotikaupunkini Atlanta herran vuonna 2019 on ottanut pitkiä askeleita siihen suuntaan.
Läpi historian integraatio on Yhdysvalloissa(kin) yleensä tarkoittanut afroamerikkalaisten sopeutumista valkoiseen valtakulttuuriin. Kun valkoiset lopulta avasivat oven afroamerikkalaisille omiin instituutioihinsa, kirkoista yliopistoihin, he odottivat kiitollisten mustien omaksuvan välittömästi valkoisen tapakulttuurin.
Afroamerikkalaiset ovatkin hyväksyneet ja omineet amerikkalaisuuden perusideat: demokratian, markkinatalouden, uskonnonvapauden ja individualismin. Mutta kaikkien onneksi afroamerikkalaiset eivät luopuneet upeasta tapakulttuuristaan, laajasta perheen konseptistaan, musiikista, ruuasta ja rikkaasta murteestaan.
Atlantan kaupungin väestöstä noin 55 prosenttia on afroamerikkalaisia. Kun muutin tänne vuonna 1992, lukema heilui 70–80 prosentin tuntumassa.
Viime vuosina Atlantan keskusta on kasvanut ja erityisesti valkoinen keskiluokka on palannut kaupunkiin. Demograafisen ja kulturaalisen muutoksen seurauksena olen todistanut, kuinka Atlantassa integraatio tapahtuu yhä enemmän afroamerikkalaisten ehdoilla.
Käyn satunnaisesti katolisessa messussa historiallisesti afroamerikkalaisessa Our Lady of Lourdes -kirkossa. Rotuerottelun aikaiseen afroamerikkalaiseen naapurustoon on viime vuosina muuttanut valkoisia ja he ovat myös ryhtyneet käymään naapurustonsa kirkossa. Uudet valkoiset tulokkaat ovat omaksuneet afroamerikkalaisen jumalanpalveluksen musiikkeineen ja energisine saarnoineen.
Atlantan urheilutapahtumissa soiva musiikki on yhä useammin Etelän hip hopia. Keskiluokkaiset ja -ikäiset valkoiset liittyvät yhä useammin hoilottamaan vaikkapa Jermaine Duprin Welcome to Atlanta -biisiä.
Valkoisten atlantalaisten ruumiinkieli on saanut yhä enemmän vaikutteita afroamerikkalaisilta, kättelytavoista halaustervehdyksiin. Alle eläkeikäinen valkoinen atlantalainen ei enää myöskään fyysisesti jännity ollessaan ympäristönsä ainoa heikosti ruskettunut henkilö.
”Poikani sai synttärijuhlilla lahjaksi hienon Lego-setin. Kysyin pojaltani:
’Keneltä sait tämän lahjan?’
’Mikeltä.’
’Kuka on Mike?’
’Tuo keltapaitainen poika.’
Mike söi kakkua kahden muun pojan kanssa. Mike oli pöydän ainoa afroamerikkalainen, mutta poikani tunnisti hänet paidan eikä ihonvärin perusteella.”
Kaverini tarina on osuva kuvaus uuden Etelän lapsista. Rasismi vähenee sukupolvi sukupolvelta. Kulturaalinen amalgamaatio on totta, ja integraatiosta on tulossa kaksisuuntainen tie. Ja tämä on, tietenkin, erinomainen asia.
Soundtrack: Jermaine Dupri, Welcome to Atlanta.