Apua korporaatioille, ei köyhille

Profiilikuva
Blogit Americana
Marko Maunula on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

McDonald’s-hampurilaisjätin amerikkalaisille työntekijöilleen suuntaama budjetointiopas on herättänyt ansaittua ivaa sosiaalisessa mediassa. Opas tarjoaa myös surkuhupaista todistusta amerikkalaisen nykykapitalismin syvistä moraalisista ongelmista.

McDonald’sin ehdotelma työntekijöiden budjetiksi alkaa ehdottamalla/olettamalla, että työntekijä tekee kahta eri työtä, joista hän tienaa yhteensä 2060 dollaria kuukaudessa. Jos oletamme, että firman tarjoama esimerkkityöntekijä tienaa kahdeksan dollaria tunnissa, eli hieman yli kansallisen minimipalkan, hän tekee kahdessa eri työpaikassaan yhteensä yli 60 tunnin työviikkoa. Ja nämä, tietenkin, ilman palkallisia vapaapäiviä tai muita lomia.

Firman taulukko myös arvioi elinkustannukset melko reippaasti alakanttiin. Hyvää onnea löytääksesi 600 dollarin kuukausivuokraisen asunnon amerikkalaisista suurkaupungeista. Liikenne-, ruoka-, virkistys- ja kommunikointikustannukset ovat myös firman budjettiehdotuksessa vedetty minimiin.

Kun suhteutamme McDonald’sin surkuhupaisan budjettiehdotuksen todellisuuteen, toteamme, etta pienikin perhe joka yrittää elää vaikkapa yksinhuoltajavanhemman McDonald’s-palkkapussilla, on käytännössä pakotettu hakemaan apua julkiselta sektorilta. Nämä tulot oikeuttavat kolmi- tai nelihenkiset perheet hakemaan mm. food stamps -kuponkeja auttamaan ruokakustannusten kattamisessa.

McDonald’s ei ole ainoa superkorporaatio, jonka työntekijät eivät tule toimeen palkoillaan. Vuonna 2011 Walmart tuotti omistajilleen 15,4 miljardia dollaria puhdasta voittoa. Samanaikaisesti sen työntekijät nostivat 2,6 miljardin dollarin edestä vuokra-, ruoka-, ja terveydenhoitotukea. Toisin sanoen veronmaksajat tukivat epäsuorasti Walmartia tämän rahan edestä, auttaen firmaa jatkamaan surkean matalaa palkkatasoaan. Veronmaksajat auttoivat Walmartin työntekijöitä, sillä sen omistajat, Yhdysvaltain rikkain perhe eli Sam Waltonin perilliset, eivät halunneet maksaa normaalin elämän mahdollistavia palkkoja.

Miten oikeisto on reagoinut uutisiin sekä demokraattien yrityksiin nostaa minimipalkkaa? Syyttämällä köyhiä laiskuudesta sekä omasta ahdingostaan ja leikkaamalla mm. food stamps -apua. Edustajainhuoneen juuri tarjoama lakipaketti tarjosi avokätisesti (yleensä vauraille) maanomistajille suunnattua maataloustukea, mutta samanaikaisesti republikaanit halusivat eliminoida food stamps -ohjelman. Leikkaus koskisi yli 15 prosenttia köyhimmistä amerikkalaisista.

Tennesseen republikaanien edustaja Stephen Fincher siteerasi lakia ympäröivässä keskustelussa raamattua: ”Kuka ei työtä tee, hänen ei pidä syömänkään.” Samainen edustaja Fincher on vuosien saatossa vastaanottanut miljoonien dollarien edestä maataloustukea.

Jokainen joka on nähnyt amerikkalaisen köyhyyden läheltä tietää, että köyhät amerikkalaiset työskentelevät enemmän kuin mikään muu kansanosa. Heidän on pakko. Miljoonat raatavat 70-90 tunnin työviikkoja kolmessa eri työpaikassa taatakseen perheilleen edes jonkinlaisen perustoimeentulon. He eivät saa automaattisesti palkallisia vapaapäiviä, vuosilomista puhumattakaan.

Työtätekevien köyhien olemassaolo muodostaa amerikkalaisille konservatiiveille vaikean ideologisen dilemman. Heitä ei pitäisi olla heidän teoriansa mukaisesti olemassa, sillä kovan työnteon pitäisi aina johtaa sosiaaliseen etenemiseen. Silti, tämä ei ole aina totta. Köyhien unohtaminen tai syyttäminen ahdingostaan on helpoin tie ulos ideologisesta umpikujasta. Ruoka-avun leikkaaminen on aatteellisesti helpompaa kuin minimipalkan nostaminen tai työntekijöiden oikeuksien lisääminen.

Soundtrack: Rolling Stones, Gimme Shelter.