Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Antietam ja Yhdysvaltain tulevaisuus

Marko Maunula
Blogit Americana 17.9.2012 01:13

Päivälleen 150 vuotta sitten, 17. syyskuuta 1862, ratkaistiin liittovaltion tulevaisuus Antietamin taistelussa, Marylandin osavaltiossa. Päivä oli Yhdysvaltain historian verisin.

Etelän osavaltioiden irtautuminen liittovaltiosta käynnisti sisällissodan keväällä 1861. Etelä julistautui itsenäiseksi, mutta pohjoisen dominoima liittovaltio ei tunnistanut itsenäisyyttä. Presidentti Abraham Lincolnin johtama unioni halusi pitää liittovaltion yhtenäisenä vaikka sodan avulla.

Ensimmäisen sotavuoden jälkeen sodan luonne ja Etelän ongelmat kirkastuivat sen sotavoimille. Vaikka Etelä voitti valtaosan taisteluista, ja sen sotavoimat rivimiehistä kenraaleihin osoittautuivat erinomaisiksi, se ei voinut mitään demograafisille tosiseikoille. Pohjoisen väestö oli yli kaksinkertainen verrattuna Etelään, ja noin neljä miljoonaa Etelän asukkaista olivat mustia orjia, joilta oli turha odottaa apua taistelussa orjuuden puolustamiseksi. Lisäksi teollistunut Pohjoinen kykeni tuottamaan kivääreitä, tykkejä, univormuja, miekkoja, vaunuja ja rautateitä moninkertaisesti enemmän kuin agraari Etelä.

Etelän sotavoimien komentaja, kenraali Robert E. Lee, tiedosti ongelman. Etelä voisi voittaa liki jokaisen taistelun, mutta silti hävitä sodan. Voitto vaatisi taitavaa sekoitusta politiikkaa, diplomatiaa sekä sotamenestystä, Lee tiedosti. Hän päätti viedä sodan Pohjoisen kotikentälle.

Ranska ja Iso-Britannia harkitsivat Etelän itsenäisyyden tunnistamista. Lisäksi, miljoonat Pohjoisen asukkaat halusivat antaa Etelän mennä menojaan, ja huonosti sujunut sota vahvisti sotaoppositiota poliittisesti. Lee ajatteli, että Etelän voitto Pohjoisen kotikentällä voisi rohkaista eurooppalaiset tunnistamaan Etelän itsenäisyyden sekä ennestäänkin vahvistaa Pohjoisen sotaoppositiota. Maryland oli myös orjavaltio, jossa suuri osa väestöä tuki Etelää. Lee toivoi onnistuneen kampanjan mahdollisesti nostavan Konfederaatin osakkeita alueella. Lisäksi, Lee halusi nostattaa Etelän moraalia siirtämällä taistelut pois sen alueelta.

Syyskuun 3. 1862 Lee komensi armeijansa marssimaan Pohjoiseen. Kaksi viikkoa myöhemmin Etelän ja Pohjoisen armeijat kohtasivat pienen Sharpsburgin kaupungin ulkopuolella. Päivän mittaiset taistelut päättyivät veriseen tasapeliin, mutta ratkaisematon lopputulos oli valtava poliittinen ja diplomaattinen tappio Etelälle.

Taistelut aaltoilivat puolelta toiselle, aamun sarastuksesta myöhäiseen iltapäivään. Etelä ei onnistunut läpimurrossaan, mutta Pohjoisen armeija ei myöskään kyennyt tuhomaaan Etelän joukkoja. Pohjoisen komentaja, kenraali George McClellan, tyypilliseen ylivarovaiseen tapaansa, antoi Etelän joukkojen perääntyä rauhassa takaisin Virginiaan.

Pohjoinen menetti päivän aikana noin 2100 kuollutta ja yli 12000 miestä haavoittui tai jäi vangiksi. Etelältä kaatui yli 1500 ja haavoittuneita oli noin 9000. Taistelu oli verisin paiva koko Yhdysvaltojen historiassa.

Torjuntavoiton riemastuttama Lincoln käytti uutista hyväkseen. Hän julkisti sen myötä suunnitelmansa orjuuden lopettamiseksi. Sodan tarkoitus laajeni unionin kasassa pitämisestä orjuuden lakkauttamiseksi Yhdysvalloissa.

Lisäksi, ulkomaalaiset tarkkailijat lähittivät viestejä takaisin Lontooseen ja Pariisiin. Etelä ei ole vielä voittanut sotaa, he muistuttivat ulkoministeriöitään; älkää vielä tunnustako Etelän itsenäisyyttä.

Sodan momentti oli heilahtanut. Etelän tappion siemenet kylvettiin Marylandin pelloilla, ja sota lopullisesti ratkesi seuraavana kesänä Vicksburgin ja Gettysburgin taisteluissa.

Soundtrack: Battle Hymn of the Republic.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Ripaus sen ajan katkeraa sisällissotahistoriaa, ja muutakin Amerikan Yhdysvaltojen historiaa Etelävaltioiden ranskalaisperäisten sukujen elämän näkökulmasta löytyy kirjailija ja Le Monden reportteri Maurice Denuzièren romanttisen hienostuneesta ja psykologisen maukkaasta trilogiasarjasta Lousiana, Mississippi, New Orleans.

USA:n sisällisota kuuluu niihin sotiin joissa molempien taistelevien armeijoiden suuri riesa oli valtava karkurien osuus. Jefferson Davies taisi jossain vaiheessa mainita että n. 40% Konferaation joukoista oli lähtenyt sotilaskarkureiksi. Blackmon, Missisissippiläinen toimittaja mainitsi Pulizer-palkinnoin voittaneessa kirjassaan ”Slavery By Another Name” että Ku Klux Klanin perustajissa ja rivijäsenissä oli sotilaskarkureilla varsin huomattava rooli. Mencken puolestaan mainitsi useisiin dokumentteihin viitaten että sekä Unionin että Konfederaatin suurissa taisteluissa oli tyypillistä että kokonaiset rykmentit kieltäytyivät taistelemasta ja että sisällissota oli pikemminkin amerikkalaisen pelkuruuden kuin sankaruuden malliesimerkki.

Näitä luetaan juuri nyt