Antiamerikkalaisuus on parasta amerikkalaisuutta
Monet Suur-Denverin alueen opettajat ja oppilaat marssivat ulos kouluistaan päättyvällä viikolla. He protestoivat Jeffersonin piirikunnan koululautakunnan yrityksiä muokata Amerikan historian opinto-ohjelmaa propagandistiseksi Amerikan ylistykseksi.
Koululautakunnan konservatiivit olivat huolissaan historian opetuksen kriittisestä sisällöstä. Eräs jäsenistä ehdotti, että:
”Opintomateriaalien pitäisi kannustaa kansalaisuuteen, isänmaallisuuteen ja kapitalistiseen talousjärjestelmään, virkavallan ja yksilön oikeuksien kunnioittamiseen. Opintomateriaalien ei pitäisi rohkaista tai suosia kansalaistottelemattomuutta, sosiaalisia jännitteitä tai laittomuuksia. Niiden pitäisi esitellä Yhdysvaltojen ja sen historian positiivisia puolia.”
Opinto-ohjelman muokkaus on paitsi typerää ja huonoa historiantulkintaa myös – paremman ilmaisun puuttessa – antiamerikkalaista.
Rasismi, seksismi, väkivalta ja alempien yhteiskuntaluokkien sorto muodostavat tärkeän osan Yhdysvaltojen historiasta. Toisaalta kansalaisoikeusliike, naisasialiike ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien ajaminen, rauhanomainen kansalaistottelemattomus ja New Left -suuntaus ovat myös valtavia Amerikan historiaa muokkaavia voimia.
Yhdysvallat sekaantui Vietnamin sotaan, mutta sitä vastaan protestoivat amerikkalaiset osaltaan synnyttivät myös modernin sodanvastaisen liikkeen. Joskus on hauska katsella, kuinka Yhdysvaltoja protestoiva eurooppalainen vasemmisto on oppinut iskulauseensa ja toimintastrategiansa suoraan amerikkalaisilta tovereiltaan.
Tuskin mikään ryhmittymä Euroopassa on yhtä tiukasti amerikkalaisuuden talutusnuorassa kuin moderni New Left -vasemmisto. Samalla jopa joidenkin kokoomusnuorten libertaarinen idealismi ammentaa enemmän itävaltalaisilta taloustieteilijöiltä kuin amerikkalaisilta ajattelijoilta.
Amerikkalainen itsekriittisyys on ollut yksi sen kulttuurin hienoimmista ja merkittävimmistä voimista. Se on usein kyennyt katsomaan itseään peilistä ja tunnistamaan siellä näkyvän kuvan rehellisesti. Amerikkalainen(kin) edistys kumpuaa vahvasta itsekritiikin perinteestä.
Joskus olen edelleen yllättynyt kliinisestä viileydestä, jolla jopa ajattelevat oikeistolaiset opiskelijat suhtautuvat maansa historian ja kulttuurin kritiikkiin. Mitenkähän useimmat eurooppalaiset opiskelijat suhtautuisivat heidän kieltään hienoisella aksentilla puhuvaan, selvästi ulkomaasta tulleeseen professoriin, joka kertoo, kuinka vuosisatainen vähemmistöjen väkivaltainen sortaminen on muodostanut keskeisen taloudellisen, kulttuurisen, sosiaalisen ja poliittisen teeman heidän maansa historiassa?
Tosiasioiden tunnustaminen on ollut luonnollisesti vaikeaa joillekin yksilöille ja ryhmittymille. Etelän rasistit syyttivät kansalaisoikeusliikkeen aktivisteja kommunistien agenteiksi, sillä heidän ei olisi saanut osoittaa tyytymättömyyttään rotuerotteluun. Kasvavien tuloerojen kriitikot kuulevat tänään satunnaisesti saatanan sosialisti! -solvauksia. Ja jotkut, kuten Jeffersonin piirikunnan konservatiivit, haluavat tehdä tieteestä ideologiansa ja epätieteellisten uskomustensa käsikassaran.
Idea on katastrofaalinen, mutta ei pelkästään tieteellisen historiantutkimuksen kannalta. Jeffersonin piirikunnan koululautakunta taistelee koko hienoa amerikkalaista itsekriittisyyden ja avoimen keskustelun perinnettä vastaan. Koko maa on valtavan kansalaistottelemattomuuden synnyttämä projekti, vai miten koululautakunta itse luonnehtisi Yhdysvaltojen vallankumousta ja itsenäisyyssotaa? Pitääkö meidän nyt ryhtyä tuomitsemaan Martin Luther Kingin ja muiden rotuerottelulakien protestoijien teot?
Aplodit Suur-Denverin opiskelijoille ja opettajille, jotka ovat marssineet ulos koulustaan protestoimaan koululautakunnan törkeää ja tieteenvastaista antiamerikkalaisuutta. Pitäkää lippu korkealla!
Soundtrack: Prince, America