Anarkistit = kommunistit = fasistit = muut tosiuskovat
Itsenäisyyspäivänä Helsingissä riehuneiden ääriryhmien touhut saivat minut kaivamaan hyllystä Eric Hofferin kirjan The True Believer: Thoughts on the Nature of Mass Movements.
Saksalais-amerikkalainen filosofi ja satamatyöläinen Hoffer kirjoitti mestariteoksensa pian toisen maailmansodan jälkeen. Natsismin, fasismin ja japanilaisen ultranationalismin vastaisen sodan jälkimainingeissa sekä stalinismin huippuvuosina Hoffer halusi selvittää fanaattisten joukkoliikkeiden suosion syyt. Mikä sai niin monet kannattamaan totalitaarisia liikkeitä? Millaiset yhteiskunnalliset olot ohjasivat ihmisiä poliittisiin marginaaleihin?
The True Believer nousee omissa arvioissani Hannah Arendtin The Origins of Totalitarianism -teoksen rinnalle fanaattisten liikkeiden analyysissään. Hoffer selitti totalitaaristen liikkeiden synnyn sekoituksella sosiaalipsykologiaa ja taloudellista kehitystä.
Hoffer sanoo, että fanaattiset massaliikkeet kasvavat ihmisryhmissä, jotka eivät luota olemassaoleviin instituutioihin ja jotka tuntevat menettäneensä otteen oman elämänsä hallinnasta. Tämä saa heidät sitoutumaan ajatussuuntiin, jotka tarjoavat yksilölle mahdollisuuden omistautua jollekin itseään suuremmalle asialle.
Yleensä ns. ”uudet köyhät” ovat massaliikkeiden suurin rekrytointikenttä. Tämä ryhmä koostuu ihmisistä, jotka uskovat, oikeutetusti tai eivät, köyhtyneensä tai muuten menettäneensä yhteiskunnallista painoarvoaan.
Hoffer argumentoi vakuuttavasti, kuinka uskonnollinen tai poliittinen fanatismi on lähinnä tietynlaisella psykopatologialla varustettujen ihmisten reaktio tilanteeseen, jossa he kokevat menettäneensä jotain tärkeää ja jonka seurauksena he sitoutuvat liikkeisiin, jotka lupaavat olemassaolevan järjestelmän tuhoa.
Ääriliikkeiden potentiaalisten jäsenten joukko on rajallinen, mutta heistä voi tulla yhtä helposti joko kommunisteja tai fasisteja tai vaikkapa anarkisteja. Fanatismille altis ihminen ei välttämättä tee kovinkaan ideologisesti valistunutta valintaa. Taitava rekrytointi tai vakuuttava johtaja voivat tehdä entisestä kommunistista natsin ja päinvastoin.
Hoffer nostaa todistuskappaleeksi 1920–1930 lukujen Saksan, jossa natsit ja kommunistit kilpailivat verisesti kannattajista ja ylpeilivät kyvyillään käännyttää vastapuolen tukijoita. Joseph Goebbelsin väitetään sanoneen, että ”vanhasta kommunistista saa aina tehtyä natsin, mutta sosiaalidemokraatista ei millään”.
Suomalainen äärioikeisto ja -vasemmisto toitottavat molemmat itsemäärämisoikeuden katoamista ja kiroavat lipsunutta otettaan oman elämänsä kontrollista. Joillekin syyllinen löytyy maahanmuuttajista, EU:sta, suvaitsevaistosta ja mädänneestä yhteiskunnallis-poliittis-taloudellisesta ilmapiiristä. Toiset tuomitsevat kapitalismin, kasvavan eriarvoisuuden, EU:n ja mädänneen yhteiskunnallis-poliittis-taloudellisen ilmapiirin.
Kuten Hoffer sanoi, liikkuminen leiristä toiseen on myös suhteellisen helppoa. Moniko meistä tuntee entisiä Neuvostoliittoa ihailevia kommunisteja, jotka muutama vuosikymmenen sitten vaahtosivat solidaarisuuden, rauhan, ”demokratian” ja antifasistisen aktivismin puolesta ja tänään tukevat kovalla innolla imperialistista, nationalistista, homofobista, rasistista, sotaa lietsovaa ja korporatiivista sekä kvasifasistista politiikkaa ajavaa Venäjää?
Antidemokraattinen maailmankuva on antidemokraattinen. Sitä tosiseikkaa ei muuta yksikään sana, ele, ihanne, uskomus tai päämäärä. Kuten Goebbels sanoi: ”Ei ole mahdotonta todistaa – riittävän toiston ja ihmisjoukkojen massapsykologisen kontrollin avulla – että neliö onkin itse asiassa ympyrä. Nämä ovat pelkkiä sanoja, ja sanat ovat muokattavissa, kunnes ne naamioivat ideologian.”
Soundtrack: The War on Drugs, Lost in the Dream