Amerikkalaislehti antoi kenkää konservatiivikirjoittajalleen – ja paljasti liberaalin suvaitsevaisuuden rajat
Kevin D. Williamsonin rekrytointi ja pikaiset potkut The Atlantic -lehdestä kertovat paljon amerikkalaisesta journalismista ja keskustelun tasosta.
The Atlantic seisoo laatulehtien eturivissä. Sen tutkiva journalismi, mielipidekirjoitukset ja kritiikki ovat kaikki ensiluokkaisia. Vaikka lehteen kirjoittaa jokunen konservatiivikin David Frumin johdolla, se on silti valtaosin maltillisesti kallellaan vasemmalle.
Lehden tämänhetkinen päätoimittaja Jeffrey Goldberg on halunnut laajentaa lehden ideologista kirjoa. Maaliskuussa hän palkkasi mm. National Reviewiin kirjoittaneen Kevin D. Williamsonin.
Williamson on erinomainen ajattelija ja kirjoittaja. Vaikka olen suhteellisen harvoin samaa mieltä miehen kanssa, hänen ajattelunsa on yleensä kirkasta ja johdonmukaista. Kirjoittajana Williamson on sarkasmin mestari, joka yhdistää populäärikulttuuria, korkeaotsaista ajattelua ja vaivatonta huumoria.
Williamsonin konservatismi ei ole puoluesidonnaista tai kaksinaismoralistista. Hän kritisoi valkoisten konservatiivien uhri-ajattelua samalla armottomuudella kuin vasemmistolaisiakin lumihiutaleita. Trump ja trumpismi ovat miehelle kauhistus.
Williamsonin kirjoittama White Minstrel Show on ehkä paras lukemani analyysi trumpismista ja republikaanisen puolueen muodonmuutoksesta, tarina siitä miten herraskaisesta hyviä tapoja, oppineisuutta, saavutuksia, ja kulttuuria painottavasta liikkeestä tuli nykyinen räyhäpettereiden ja töykeiden ”elitismin” vihollisten huutokuoro.
Taputin uutisille Williamsonin siirtymisestä The Atlanticiin. Hänen ensimmäinen esseensä lehden webbisivuilla kritisoi libertaristisen ideologian alamäkeä republikaanisessa puolueessa ja lupasi paljon tulevaisuudelta.
Ja sitten Williamson sai potkut.
Jotkut The Atlanticin kirjoittajat ja lukijat eivät pitäneet Williamsonin palkkaamisesta. Goldberg joutui puolustamaan palkkauspäätöstään toistuvasti. Hän painotti sitä, miten siunauksellista ideologinen kirjo on.
Williamsonin vastustajat vetosivat miehen aikaisempiin lausuntoihin. Williamson oli spekuloinut, että jos abortti todellakin on murha ja murhasta on edelleen voimassa kuolemanrangaistus, abortin tehneet naiset pitäisi hirttää.
Lausunto oli miehelle tyypillinen sekoitus provokaatiota ja kylmää johdonmukaisuutta. Se myös paljastaa oikeistolaisen median liiallisen mieltymyksen provokaatioihin ja shokeeraamiseen, kuten myös vasemmalle kallellaan olevien amerikkalaisten yliherkkyyden ja tautologisen uhriutumisen.
Allekirjoittaneen mielestä Williamsonin hirttäkää abortintekijät -lausunto oli paha huti. Provokaatio ei toiminut ja heiton pohjimmainen idea on vastenmielinen. Mutta yksi huti ei määrittele miehen koko uraa.
Goldbergin ei olisi pitänyt antaa periksi kriitikoille. Nyt amerikkalainen oikeisto saa entistäkin enemmän perusteita syytöksilleen valtamedian vasemmistolaisuudesta ja kyvyttömyydestä suvaita toisinajattelijoita – ja he ovat oikeassa.
PS. The Atlanticin ja Jeffrey Goldbergin kunniaksi on sanottava, että Conor Friedersdorf julkaisi lehden webbisivulla hienon eriävän mielipiteensä päätoimittajan päätökselle.
Soundtrack: Love, Live and Let Live.
