Amerikkalaiset ovat oppineet keskustelemaan rodusta – kiitos television
Blak-ish:in kaltaisen sarjan suosio on lohdullinen viesti traagisten uutisten keskellä.
Miten amerikkalaisten suhtautuminen rotuun on muuttunut viime vuosikymmeninä? Vastaus löytyy televisiosta.
Kaksi tv-sarjaa, The Cosby Show ja Black-ish näyttävät, miten amerikkalaisten mielikuvat afroamerikkalaisesta keskiluokasta ja kulttuurista ovat muuttuneet 1980-luvulta tähän päivään.
The Cosby Show oli yksi 1980-luvun suosituimmista tilannekomedioista. Afroamerikkalaisen lääkärin ja asianajajan perhe hauskutti televisiossa 1984–1992. Se oli viisi vuotta putkeen Yhdysvaltojen katsotuin komedia.
Show tarjosi tyypillisen sekoituksen tilannekomediaa, sentimentaalisuutta, perhe-elämän ihannointia ja ylemmän keskiluokan porvarillista arkea. Bill Cosbyn visio kaikkiin etnisiin ryhmiin vetoavasta ihanteellisesta perheestä oli tuottajille napakymppi.
Perheen ihonväri oli ohjelmassa täysin sivuseikka. Viesti oli: ”Katsokaa, me olemme ihan kuin valkoisetkin perheet. Me painimme samojen toiveiden ja pelkojen, ilojen ja surujen kanssa ihan kuin jokainen amerikkalainen kotitalous.” Ohjelman perusteella olisi voinut kuvitella Yhdysvaltojen saapuneen roduttomaan maailmaan.
Viesti tehosi, sillä se iski ajan henkeen.
Rotuerottelun ja avoimen rasismin muistot olivat 1980-luvulla hiipumassa. Afroamerikkalaisia asui yhä enemmän aiemmin valkoisissa naapurustoissa ja työskenteli korkeakoulutettujen työyhteisöissä. Useimmat valkoiset amerikkalaiset ryhtyivät määrittelemään afroamerikkalaisia yksilön eikä rodun kautta. He eivät kuitenkaan olleet valmiita käsittelemään rasismia viihdeohjelman puitteissa.
Black-ish on yksi tämän päivän Yhdysvaltojen suosituimmista tilannekomedioista. Se kertoo afroamerikkalaisesta ylemmän keskiluokan perheestä, anestesialääkäri ja mainosmies -avioparista lapsikatraineen.
Siinä missä The Cosby Show yritti unohtaa rodun, Black-ish, nimeään myöden, nostaa rodun aivan näyttämön keskipisteeseen.
Vauras perhe asuu isossa talossa, integroituneessa ylemmän keskiluokan naapurustossa. Niin vanhemmat kuin heidän lapsensakin elävät itsestäänselvää rodullisesti kirjavaa arkea.
Perheen äiti on kasvanut valkoisen isän ja afroamerikkalaisen äidin tyttärenä. Isä puolestaan on lähtöisin köyhästä afroamerikkalaisesta naapurustosta, mutta liikkuu sujuvasti valtaosin valkoisessa korporaatio-Amerikassa. Lapset ovat käyneet parhaita kouluja vauraissa naapurustoissa. Rotukysymykset ovat heidän tietoisuudessaan marginaalisia.
Ohjelman nerokkuus ja huumori tulee isä Andre ”Dre” Johnsonin yrityksistä pitää kiinni perheen afroamerikkalaisuudesta. Hän raahaa vastentahtoisia lapsiaan vierailuille vanhaan naapurustoonsa, yrittäen iskostaa vaurauden pumpulissa kasvaneisiin tenaviin mustaa tietoisuutta ja kulttuuria.
Usein yritykset päättyvät Dren pettymykseen ja nostalgian karisemiseen. Hän havaitsee toistuvasti, että yhteiskuntaluokka määrittelee hänen elämäänsä yhtä voimakkaasti kuin ihonväri. Hän on kulttuuristaan tietoinen ja itsevarma afroamerikkalainen, mutta myös vauras amerikkalainen, joka nauttii mukavasta elämästä integroituneessa maailmassaan.
Työssään Dre kehittelee pitkälti afroamerikkalaisille suunnattuja mainoskampanjoita. Hän kirjaimellisesti tuotteistaa kulttuuriaan ja tekee sillä isoja summia rahaa.
Ohjelma on hitti, koska se on parhaimmillaan erittäin hauska. Samanaikaisesti sen suosio kertoo muutoksista valkoisten amerikkalaisten suhtautumisessa afroamerikkalaisiin.
Yhä useammat valkoiset amerikkalaiset hyväksyvät, tunnustavat ja ihailevat monia afroamerikkalaisen kultturin piirteitä. Kun he katsovat Johnsonin perheen koomista arkea, he eivät näe vierasta kulttuuria tai pelottavaa toiseutta. Ripaukset afroamerikkalaisuutta tarjoavat ainoastaan kiinnostavan ja opettavan lisäyksen jaettuihin kokemuksiin.
Jopa Dren vierailut vanhassa kasvuympäristössään kertovat moderneille amerikkalaisille, etnisyydestä riippumatta, jotain heidän omista kasvukokemuksistaan, kultuurisesta nostalgiasta ja nykypäivän pohjimmaisesta paremmuudesta.
Black-ish ei vierasta ongelmia. Se käsittelee poliisin rasismia, valkoisia ennakkoluuloja ja muita kipukohtia. Satunnaiset muistutukset rasismin olemassaolosta ravistelevat perheen yleensä harmonista arkea. Rasismi on kuitenkin yleensä jotain, joka tapahtuu köyhille afroamerikkalaisille. Vauraus auttaa Johnsoneita pakenemaan sen useimpia ilmentymiä.
Valkoiselle katsojakunnalle Black-ish tarjoaa myös konkreettisen silmäyksen rasismiin keskiluokkaisin ja yksilöidyin silmin. Se muistuttaa kuinka vaikeaa rasismin pakeneminen on, olipa kyse sitten tahdittomista pomoista tai ennakkoluuloisista poliiseista.
Black-ish on suosittu, koska amerikkalaisten ymmärrys eri kulttuureita kohtaan, suvaitsevaisuus ja jopa arvostus on kasvanut. Traagisten uutisten keskellä tämä tarjoaa lohdullisen viestin amerikkalaisen yhteiskunnan rodullisesta edistyksestä, kyvystä käsitellä kipeitä asioita suuren yleisön edessä.
Soundtrack: Stevie Wonder, Black Man.