Amerikkalaiset käyvät aiempaa vähemmän kirkossa – se on todella huono asia
Maassa, jossa yhteiskunnan turvaverkot ovat ohuet, seurakunnilla on yhä tärkeä sosiaalinen tehtävä.
Presidentti ja kenraali Dwight D. Eisenhowerin lausunto uskonnon roolista amerikkalaisen yhteiskunnan tukipilarina on osuva: ”…our form of government has no sense unless it is founded in a deeply felt religious faith, and I don’t care what it is.”
Vapaasti suomennettuna: hallintomuodossamme ei ole järkeä, jos se ei perustu syvään uskonnollisuuteen, mutta minulle ole väliä, mikä uskonto on kyseessä.
Eisenhower uskoi Yhdysvaltojen perustavan ideologian nojaavan judeo-kristilliseen perinteeseen, mutta hän myös totesi uskonnollisten yhteisöjen merkityksen maan kulturaalisena liimana. Suurten tuloerojen ja demograafisen monimuotoisuuden maassa uskonnollisilla yhteisöillä on iso merkitys.
The Simpsons -sarja tarjoaa hyvän esimerkin seurakunnan roolista yhteisön ylläpitäjänä. Sen pastorin teologia on tilannekohtaista ja seurakuntalaisten keskittyminen kristinuskon sanomaan jää vähemmälle huomiolle. Sunnuntainen jumalanpalvelus kuitenkin kokoaa yhteen Springfieldin kirjavan asujaimiston.
Oikea elämä näyttää samankaltaiselta. Pienissä Louisianan kylissä koko pitäjä tapaa sunnuntaisin katolisessa messussa. Lestadiolainen kirkko taas muodostaa Michiganin ylemmän niemimaan suomensukuisten asukkaiden tärkeimmän instituution. Sama toistuu isommissakin kaupungeissa.
Naapurustoni katolinen kirkko vetää sunnuntain messuihinsa työväenluokkaisia latinoja ja vauraita angloja, sekä maahanmuuttajia että syntyperäisiä. Messun jälkeinen kahvittelu tarjoaa tilaisuuden etsiä yhteistä maaperää ja jakaa yhteisiä kokemuksia eri sosioekonomisten luokkien välillä.
Isossa ja heterogeenisessä maassa, jossa ei ole pakollista asepalvelusta eikä yhteistä koulukokemusta, seurakunta muodostaa huomattavasti tärkeämmän sosiaalisen yhteisön kuin Suomessa. Jos seurakunta hiipuu, yhteiskunta muuttuu entistäkin hajaantuneemmaksi.
Naapurustossani on iso ortodoksijuutalaisten synagoga. Näen sen merkityksen naapureideni elämässä jokainen lauantai, kun seurakuntalaiset kokoontuvat palveluksen jälkeen keskustelemaan ja sosialisoimaan toistensa taloissa. Senegalilainen parturini puolestaan kertoo, miten paljon hän, varsin maallistunut muslimi, arvostaa moskeijansa yhteisöllisyyttä.
Synagogat, moskeijat ja kirkot tarjoavat vieraantumisen ja atomistisen individualismin ajan amerikkalaisille jotain erittäin tärkeää. Teologia on tässä yhtälössä vain yksi osa kokonaisuutta: tärkeintä on muodostaa ystävyyksiä yli rotu-, koulutus- ja taloudellisten rajojen.
Seurakunnilla on edelleen sosiaalinen tehtävänsä. Maassa, jossa yhteiskunnan turvaverkko on heikko, kirkot tarjoavat merkittävää taloudellista apua miljoonille. Rolls Royceilla kurvailevien vaurauden evankeliumin saarnamiesten varjossa on kymmeniä tuhansia pienempiä kirkkoja, jotka tukevat köyhiä seurakuntalaisiaan esimerkiksi ruoka- ja vuokra-avun muodossa.
Seurakunnat muodostavat keskinäisen avun verkostoja. Ne tarjoavat jäsenilleen tukea ja turvaa, työpaikkoja ja sosiaalisia kontakteja, vierailuja vanhusten kodeissa ja apua kriisitilanteissa.
Yksinäisyys ainoastaan pahenee, kun internet ja pandemiat vievät yhä suuremman osan työnteosta verkkoon. Jokainen seurakunnan hylkäävä ihminen katkaisee jälleen yhden tärkeän siteen itsensä ja ympäröivän yhteisön välillä.
Soundtrack: Gladys Knight & The Pips, Friendship Train.