Amerikka on unohtanut tragedian – onneksi: 11. syyskuuta ei ole enää pelon, raivon ja surun päivä
Amerikkalaiset viettävät päivän lausumalla lyhyitä rukouksia, kaatamalla itselleen pari lasillista bourbonia ja muistelemalla.
Pian syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen miljooniin amerikkalaisiin autoihin tarttui puskuritarroja, joissa WTC-tornien siluetit liittyivät sanoihin ”never forget”. Kansakunta suri ja raivosi. Iskujen traumat heijastuivat kaikkialle yhteiskuntaan.
Nyt 20. vuotta iskujen jälkeen, puskuritarrat ovat haalistuneet tunnistamattomiksi. Syyskuun 11. päivä on aloittaville opiskelijoilleni vanhempien kertoma tarina, yhtä kaukainen tapahtuma kuin John F. Kennedyn murha minun sukupolvelleni.
Tuhannet perheet ja ystävät muistavat terrori-iskuissa kuolleita lähimmäisiään, ja tuhannet muut Afganistanissa tai Irakissa kaatuneita sotilaita. Terrorismin vastainen tiedustelu, turvallisuussäännökset sekä -koulutus ja amerikkalaisten yleinen varautuminen ovat parantuneet. Juuri muuten ei tragedia enää tunnu amerikkalaisessa arjen elämässä.
Tämä on tietenkin hyvä asia. Päättymätön trauma ei ole hyvä tapa jatkaa elämää. Pelon, raivon, surun ja poliittisten fantasioiden leimaama 2000-luvun alku oli vaikea aikakausi Yhdysvaltojen elämässä ja kansakunnan psyykessä.
Terrori-iskujen jälkimainingeista muodostui menetetty mahdollisuus. Tornien savutessa amerikkalaiset ryntäsivät auttamaan toisiaan. Muistan liikuttuneeni katsoessani pitkää jonoa verenluovutukseen New Yorkissa kaksi päivää iskujen jälkeen, kuunnellessani tavallisia amerikkalaisia pohtimassa, mitä he voivat tehdä auttaakseen kotimaataan sekä iskujen uhreja.
Amerikkalaiset olivat valmiita laittamaan poliittiset erimielisyydet ainakin tilapäisesti syrjään. Kuten God Bless Americaa laulanut kongressi, amerikkalaiset kautta poliittisen ja uskonnollisen kentän halasivat toisiaan, vertauskuvallisesti ja joskus kirjaimellisesti.
Valitettavasti maan silloinen johto ei kanavoinut rakentavaa energiaa vaan puski sen sijasta läpi omaa agendaansa, mukaan lukien katastrofaalista sotaa Irakia vastaan. Sodasta tuli ehkä Yhdysvaltojen historian pahin ulkopoliittinen virhe, joka tappoi tuhansia, tuhosi orastavan yhtenäisyyden ja haaskasi globaalin empatian Yhdysvalloille.
Yhdysvallat tänään, 20. vuotta iskujen jälkeen, on pohjimmiltaan sama maa kuin 10. syyskuuta 2001. Se on poliittisesti jakautunut ja vihainen, henkilötasolla rakastettava sekä ystävällinen, erittäin luova mutta kömpelö suurvalta, joka satunnaisesti tuntee voimakkaammin kuin tietää. Me olemme Homer Simpsonin ja Joan Didionin lapsia.
Pelko ja paranoia ovat osa kansakunnan DNA:ta, enkä pistäisi sen nykyisiä ilmentymismuotoja parin vuosikymmenen takaisten tapahtumien piikkiin. Sodat, katastrofit ja muut mullistukset tulevat ja menevät, mutta maa pysyy. Paluu maan luonnolliseen olotilaan, haluun unohtaa muu maailma, alkoi Barack Obaman kaudella ja kiihtyi Donald Trumpin vuosina.
Julkiset spektaakkelit varmaankin dominoivat televisiota. Puheet sekä patrioottis-tunteelliset näytökset amerikkalaiseen tyyliin toistuvat kaupungeissa, jotka kokivat iskut.
Amerikkalaiset ihmiset viettävät päivän lausumalla lyhyitä rukouksia, kaatamalla itselleen pari lasillista bourbonia, muistelemalla tragediaa ja kertomalla tapahtumista nuoremmille.
Nämä ovat surun ja muistamisen rituaaleja tragedialle jonka arki on jo unohtanut. Onneksi.
Soundtrack: Yhdysvaltain kongressi, God Bless America.