Aki Kaurismäen kyseenalainen “humanismi”

Profiilikuva
Blogit Americana
Marko Maunula on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Aki Kaurismäki jäi palkinnoitta Cannesissa – onneksi. Hänen ihmisvihansa ei nyt saanut maailmanlaajuista saarnastuolia ja näkyvyyttä.

Pidän Aki Kaurismäen elokuvista. La vie de bohème, I Hired a Contract Killer, sekä Mies ilman menneisyyttä kuuluvat suomalaisen elokuvahistorian merkittävimpiin teoksiin. Mutta haastatteluiden sekä julkisten esiintymisten Aki Kaurismäki on usein häkellyttävän yksisilmäinen, ihmisvihainen, sekä epälooginen ajatusten umpikuja, joka sylkee suustaan paikoitellen pöyristyttäviä lausuntoja.

Perjantain Aamulehdessä Aki Kaurismäki ilmoitti haluavansa tuhota koko ihmiskunnan: ”Ihmiskunnan tilaus meni kuitenkin jo kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt on lähdön aika. Ja mitä nopeammin lähtö tulee, sen parempi,” Kaurismäki paasasi

Pentti Linkola on minuun verrattuna sosiaalidemokraatti. Hän jättäisi muutaman henkiinkin, mutta minun puolestani kaikki saa mennä. Tilanne on joko planeetta tai me, ja meidän toimestamme jäljellä ei ole kohta enää kumpaakaan.”

Jos tämä lausunto olisi tullut tunnetun politiikon tai liike-elämän edustajan suusta, lausunnon patologista ihmisvihaa olisi puitu viikkotolkulla, ja sen antaja olisi oikeutetusti pakotettu eroamaan tai pyytämään puheitaan vuositolkulla anteeksi. Kansainvälisesti tunnettu taiteilija saa ilmeisesti höpistä murhanhimoisia jupinoitaan ilman sen suurempaa hälyä.

Kaurismäen luontofanatismi on poikkeuksellisen omituista kun muistamme, että hän keräilee vanhoja autoja. Siis sellaisia menneiden vuosikymmenten vekottimia, jotka ryyppäävät 20-30 litraa lyijyllistä satasella ja kierrättävät sen sakeaksi pakokaasuksi.

Kaurismäen elokuvien mainostettu ”humanismi” on sekin tarkemmassa käsittelyssä yksipuolista. Inhimillisyys löytyy puliukkojen, sairaiden, vähemmistöjen, sekä taiteilijoiden piireistä, mutta ”systeemi,” eli virkavalta, oikeusjärjestelmä, sekä liike-elämä ovat luonteeltaan likimmiten fasistisia. Ainoastaan syrjäytyneet ovat Kaurismäen elokuvissa kolmiulotteisia hahmoja.

Me voimme tietenkin vedota taiteilijoiden erivapauksiin sekä sivuuttaa heidän lausuntonsa vähätellen, kuten me olemme tehneet 1960-70 lukujen toisinajattelijoiden kritisoijille sekä käräyttäjille. Silti, en itse halua taiteen ystävänä vähätellä taiteilijoita sekä käsitellä heitä ja heidän hairahduksiaan kuin pikkulasten puuhailuja.

Jos otamme taiteen vakavasti yhteiskunnan peilinä ja omatuntona, aikamme tulkkina ja visioijana, meidän on otettava myös sen tekijät vakavasti, ja tähän kuuluu myös heidän asettamisensa vastuuseen teoistaan ja puheistaan. En tiedä mistä suomalaisten taiteilijoiden eriarvoinen käsittely johtuu, mutta se on pohjimmiltaan vaarallinen ilmiö.

Soundtrack: The Tubes, White Punks on Dope.