Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Afroamerikan syntymä (ja kuolema?)

Blogit Americana 31.3.2010 12:56
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Eräs amerikkalaisten ikuisia keskustelunaiheita on tinkaaminen maan identiteetistä. Mitä amerikkalaisuus itse asiassa on? Miten ja milloin amerikkalainen kulttuuri syntyi? Kuka on tyypillinen amerikkalainen, vai onko häntä edes olemassa?

Ira Berlin on eräs Yhdysvaltain merkittävimmistä historian tutkijoista. Miehen uusi teos, The Making of African America: The Four Great Migrations, pohtii afroamerikkalaisten roolia Yhdysvalloissa sekä sen kulttuurissa. Teos myös painottaa mustan identiteetin hajanaisuutta maassa, joka vastaanottaa yhä enemmän tummapintaisia siirtolaisia Afrikasta, Karibian saarilta, sekä Latinalaisesta Amerikasta.

Kirjan alaotsikon mainitsemat neljä suurta muuttoliikettä koostuvat orjien saapumisesta Pohjois-Amerikkaan vuosien 1619-1864 välissä, orjien pakkomuutosta rannikolta sisämaahan, afroamerikkalaisten vapaaehtoisesta massamuutosta Etelävaltioiden maaseudulta pohjoisen kaupunkeihin 1900-luvulla, sekä lopulta afrikkalaisten ja muiden mustaihoisten vapaaehtoisesta maahanmuutosta 1960-luvulta alkaen.

Jokainen muuttoliike on muokannut Yhdysvaltain kulttuuria. Afroamerikkalaiset ovat jättäneet vahvan jäljen amerikkalaiseen uskontoon, ruokakulttuuriin, puheeseen, taiteeseen, talouselämään, ja arkipäivän käytöskulttuuriin. Afroamerikkalainen kulttuuri on levinnyt myös Yhdysvaltain ulkopuolelle, hip hopista helluntailaiseen kristillisyyteen.

Berlinin kirjan tuorein ja kiinnostavin osa on hänen pohdiskelunsa uuden mustan siirtolaisuuden olemuksesta ja vaikutuksesta afroamerikkalaisuuteen.

Afroamerikkalaiset ovat ehdottomasti amerikkalaisia. Ryhmänä he ovat olleet Amerikassa kauemmin kuin Uuden Englannin puritaanit. Rasismista ja marginaaleihin pakottamisesta huolimatta afroamerikkalaiset ovat tehneet itselleen kulturaalisen kodin aivan amerikkalaisuuden sydämeen, antaen maalle sen rikkaan musiikkihistorian, sekä edesauttaen sen kirjallisuuden ja tapakulttuurin modernisoinnissa.

Karibialaiset ja afrikkalaiset siirtolaiset muodostavat haasteen vanhalle identiteettipolitiikalle. Afrikkalaiset sekä karibialaiset siirtolaiset eivät ole vielä täysin amerikkalaistuneita. Rotuerottelun murruttua pigmentti ei ole enää identiteetin voimakkain määritelmä. Mielikuva ”mustuudesta” murtuu ja hajautuu, kuten mielikuva valkoisuudesta yli sata vuotta aikaisemmin, italialaisten, juutalaisten, puolalaisten, sekä muiden ei-anglosaksisten ja ei-protestanttisten siirtolaisten aloittaessa massamuuton Yhdysvaltoihin.

Jopa ”mustuudesta” on tullut jossain määrin elävä konsepti, kuten istuvan presidentin identiteetti muistuttaa. Kenialaisen opiskelijan ja amerikkalaisen äidin poika kasvoi multietnisessä perheessä, Havajilla ja Indonesiassa, kaukana afroamerikkalaisesta yhteisöstä. Vasta eteläisen Chicagon mustissa naapurustoissa Barack Hussein Obama muokkasi (osittain tietoisesti) identiteettinsä afroamerikkalaiseksi.

Uuden Amerikan kirjo on tehnyt maasta kirjavan ja etniseltä identiteetiltään häilyvän valtion. Kun katson teekutsujen vitivalkoista, usein iäkästä väkijoukkoa, näen heidän taistelevan ennemminkin demografista kuin poliittista kehitystä vastaan. Raaputa pintaa ja havaitset, että heidän suurin huolenaiheensa ei useinkaan ole hiipivä sosialismi, vaan hiipivä rusketus.

Soundtrack: Sly and the Family Stone, Thank You (Falettinme Be Mice Elf Agin).