Donald Trump: Amerikan patruuna?
Trumpin ja Putinin hallintomalleissa on nähtävissä yhteneviä piirteitä, kirjoittaa professori Marko Maunula.
Miten määritellä Donald Trumpin hallintomalli? The Atlantic -lehdessä Jonathan Rauch argumentoi Trumpin olevan pohjimmiltaan vanhanaikainen patruuna.
Rauch perustaa tekstinsä pitkälti Stephen E. Hansonin ja Jeffrey S. Kopsteinin kirjaan The Assault on the State: How the Global Attack on Modern Government Endangers Our Future. Professorit viittaavat kirjassaan saksalaisen sosiologin Max Weberin pohdintoihin vallan olemuksesta ja hallintomalleista.
Weber jakoi vallan olemuksen kahteen karkeaan perusmalliin. Ensimmäinen ikiaikainen vallan malli perustui hallitsijan persoonaan, jossa kansakunta oli ikään kuin hallitsijan perheen jatke. Toinen, modernimpi malli, perustuu lakiin ja hallintokoneistoon, jossa kansalaiset ovat lojaaleja valtiolle ennemmin kuin yksilölle.
Kun Weber kirjoitti teoksiaan 1800–1900 lukujen taitteessa, hän uskoi ensimmäisen mallin olevan hiipumassa historiaan. Hän kutsui mallia patrimonialismiksi (Patrimonialismus). Moderni valtio oli liian monimutkainen hallittavaksi henkilökeskeisesti.
Jonathan Rauch kirjoittaa Vladimir Putinin olevan klassinen patrimonialistinen hallitsija. Hän hallitsee Venäjää kuin se olisi hänen henkilökohtaista omaisuuttaan. Lähipiirin valta ja vauraus riippuvat Putinin mielenliikkeistä. Laki ja hallintokoneisto eivät sido johtajaa vaan päinvastoin.
Trump ei ole autoritaarinen johtaja, vaan patrimonialisti.
Autoritaarinen systeemi nojaa yleensä paitsi vahvaan johtajaan myös vahvaan byrokratiaan, kuten natsi-Saksa ja stalinistinen Venäjä. Ne luovat salaisia poliiseja, propagandavirastoja ja muita poliittisia käsikassaroita ajamaan johtajan agendaa.
Patrimonialismille byrokratia on vihollinen. Byrokratia seisoo johtajan ja päätöksenteon tiellä. Se saattaa kehittyä vihamieliseksi johtajaa kohtaan, eikä sen lojaalisuudesta ole takeita. Hallinnolliset asiantuntijat saattavat tuoda oman tietämyksensä ja auktoriteettinsa valtiokoneistoon, joka nakertaa patrimonialistisen johtajan asemaa ja statusta.
Patrimonialismi voi toimia demokraattisesti. Johtaja voi olla demokraattisesti valittu, vaikka hän virassaan suosii perhettä ja ystäviä enemmän kuin asiantuntijoita ja ammattilaisia. Patrimonialistinen johtaja pelkää ja inhoaa ”syvää valtiota” (deep state), joka ei reagoi automaattisesti hänen jokaiseen mielenliikahdukseensa.
Eliminoimalla byrokraattisen valtion valtaa ja toimintoja patrimonialismi lopulta heikentää valtiota. Se ajaa parhaat aivot pois koneistostaan. Asiantuntijoiden sivuuttaminen johtaa huonoihin päätöksiin. Byrokraattisen hallinnon kritiikistä tulee itsensä täydentävä profetia.
Trump on täydellinen patrimonialisti, Rauch kirjoittaa. Hän ei näe eroa julkisen ja yksityisen, lain ja laittomuuden, muodollisen ja epämuodollisen, kansallisen ja henkilökohtaisen välillä vaan kokee valtion olevan hänen henkilökohtainen työkalunsa.
Patrimonialismi ei ole kestävä hallintomalli, ja se hiipui historiaan hyvistä syistä. Modernit valtiot ovat aivan liian suuria ja monimutkaisia yhden henkilön hallittavaksi. Kun lojaliteetti syrjäyttää ammattitaidon, valtion kyky ratkoa ongelmia ja toimia tehokkaasti rapautuu.
Pahimmillaan patrimonialismi voi rapautua puhtaaksi autoritarismiksi. Havaittuaan hallintonsa epäonnistumisen ja kasvavan tyytymättömyyden patruunat voivat valjastaa valtakoneiston hiljentämään kriitikkonsa.
Korruptio on patrimonialismin liki väistämätön kylkiäinen. Se nakertaa valtion toimintakykyä ja uskottavuutta ja johtaa tehottomuuteen ja kyvyttömyyteen vastata haasteisiin. Trumpin hallinnon korruptio on kaikkien nähtävillä, Rauch kirjoittaa. Hän uskoo sen antavan demokraateille hyvän aseen vastahyökkäykseen.
Me, jotka olemme tutkineet Yhdysvaltojen etelän historiaa, tunnistamme patrimonialismin. Se on ollut satunnainen hallintomalli erityisesti yhden dominoivan yrityksen tehdaskaupungeissa ja pienissä piirikunnissa ja vallannut joskus jopa osavaltioita.
Ajan myötä patrimonialismi väistyi ammattimaisen hallinnon tieltä niin yrityksissä kuin yhteisöissä. Sen paluu ja nousu jopa valtakunnalliseksi hallintomalliksi on outo ja epähistoriallinen kehitys.
Patrimonialistisen hallintomallin tukeminen vaatii vahvaa uskoa johtajaan ja muistuttaa autoritaarista johtajakulttia. Miten tukijat suhtautuvat patruunaansa kun hän epäonnistuu? Tässä tilanteessa mitataan demokratian ja laillisen yhteiskunnan voima ja rajat.
Soundtrack: Elvis Presley, Big Boss Man