Trump haluaa lisää valtaa: onko Yhdysvallat perustuslaillisen kriisin kynnyksellä?
Oikeusvaltion laidat ovat rytisseet aiemminkin mutta kestäneet. Kannattaa välttää hysteriaa, kirjoittaa professori Marko Maunula.
New York Timesin vieraileva esseisti Noah Millman analysoi presidentti Donald Trumpin toimien vaikutusta amerikkalaiseen oikeuslaitokseen. Millman uskoo maan olevan neljännen perustuslaillisen myllerryksen alkumetreillä.
Kun amerikkalaiset väittelivät perustuslain ratifioinnista 1780-luvun lopussa, jotkut kriitikot kyseenalaistivat korkeimman oikeuden roolin kaavaillussa yhteiskuntajärjestyksessä. Kansalaiset valitsivat kongressiedustajansa ja presidentin enemmän tai vähemmän suoraan, mutta kuka valvoo korkeinta oikeutta?
Perustajaisä Alexander Hamilton rauhoitteli kriitikoita muistuttamalla, että korkeimmalla oikeudella ei ole organisaatiota tai voimaa pakottaa Yhdysvaltoja ja amerikkalaisia tottelemaan sen päätöksiä. Federalist 78 -kirjeessään Hamilton painottaa riippumattoman oikeusistuimen tärkeyttä ja kuvailee sitä ”vähiten vaaralliseksi” vallan kolmijaon tukipylvääksi.
Korkeimman oikeuden valta perustuu siihen, että kansalaiset luottavat sen arvovaltaan sekä oikeusvaltioon. Toisin kuin kongressilla, joka hallitsee valtion budjettia, sekä Valkoisella talolla, joka hallitsee liittovaltion toimeenpanovaltaa, korkeimmalla oikeudella ei ole konkreettista voimaa pakottaa ketään tottelemaan sen päätöksiä.
Tämä tarkoittaa käytännössä, että korkein oikeus yleensä sekä kuuntelee ajan henkeä että muokkaa aikakauttaan. Roger Taneyn johtama oikeus ilmoitti Dred Scott -päätöksessään vuonna 1857, että mustat ihmiset eivät ole Yhdysvaltojen kansalaisia, eivätkä siten nauti perustuslain suojelusta. Päätös oli katastrofaalinen, mutta Taney yritti sen avulla ratkoa sisällissotaa kohti tarpovan kansakunnan ongelmia.
Vuonna 1896 korkein oikeus totesi Plessy v. Ferguson -päätöksessään Louisianan rotuerottelulain perustuslain mukaiseksi niin kauan kuin mustille ja valkoisille tarkoitetut tilat ja palvelut ovat laadultaan samanarvoisia. Päätös laillisti etelän osavaltioiden aloittaman rotuerottelun.
Reilut puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 1954 korkeimman oikeuden Brown v. Topeka -päätös totesi rotuerottelun perustuslain vastaiseksi. Koulutusta koskenut päätös kattoi lopulta koko amerikkalaisen yhteiskunnan ja lopetti oikeusistuimien tuen rotuerottelulle.
Kun Yhdysvallat vajosi historialliseen lamaan 1930-luvulla, korkein oikeus totesi maan kriisin vaativan uudenlaista tulkintaa yksilön ja yhteiskunnan suhteesta sekä valtion roolista talouselämän säätelyssä. Ensin se tuomitsi monet presidentti Franklin Delano Rooseveltin New Deal -lakialoitteista perustuslain vastaisiksi, mutta kriisin jatkuessa (ja yhden konservatiivisen tuomarin jäätyä eläkkeelle) oikeusistuin ryhtyi tukemaan Rooseveltin hallinnon tulkintoja.
New Deal -vuosien myötä korkein oikeus oli yhä suotuisampi aktivistiselle valtiolle niin talouden kuin kulttuurin muokkaamisessa. Earl Warrenin 1953–1969 johtama korkein oikeus osallistui rotuerottelun purkamiseen, kansalaisoikeuksien kasvattamiseen sekä aktivistisen valtion roolin normalisoimiseen amerikkalaisessa elämässä.
Viime vuosina Yhdysvaltojen korkein oikeus on vetänyt konservatiivisempaa linjaa. Vuonna 2013 Shelby v. Holder -päätös antoi osavaltioille enemmän valtaa vaalien järjestämisessä. Päätöksen myötä monien etelän osavaltioiden ei tarvinnut enää saada liittovaltion hyväksyntää vaalijärjestelyilleen.
Vuoden 2021 Brnovich v. Democratic National Committee -päätös vahvisti edelleen osavaltioiden oikeuksia vaaliensa organisoinnissa. Liberaalien mukaan Shelby v. Holder – ja Brnovich-päätökset mahdollistavat vähemmistöjen äänestämisen vaikeuttamisen, kun taas monet konservatiivit puolustavat osavaltioiden oikeuksia päättää vaaleistaan.
Korkeimman oikeuden rooli ajattoman lain vartijana sekä ajassa kiinni olevana instituutiona on haastava – jopa skitsofreeninen. Jos se ei seuraa aikaansa, se museoi itsensä menneen aikakauden oikeuskäsitysten vaalijaksi. Liian innokas ja ajan hermolla elävä perustuslain politisointi nakertaa sekin oikeusistuimien arvovaltaa.
Nyt olemme neljännen perustuslaillisen myllerryksen partaalla, Millman argumentoi. Ensimmäinen myllerrys liittyi itse perustuslain syntyyn. Toinen liittyi sisällissodan jälkipyykkiin, kun republikaanien kontrolloima kongressi ja myötämielinen oikeuslaitos laajensivat kansalaisoikeudet koskemaan afroamerikkalaisia ja muokkasivat lainsäädäntöä vastaamaan uuden teollisen aikakauden vaatimuksia.
Kolmas myllerrys liittyi New Dealiin sekä valtion kykyyn ja oikeuteen vastata historiallisiin taloudellisiin haasteisiin. Neljäs myllerrys on juuri käynnistynyt Trumpin yritys lisätä presidentin valtaoikeuksia sekä sivuuttaa kongressin rooli valtakunnan kukkaron hallitsijana.
Trumpin tukijat vetoavat niin sanottuun unitary executive -teoriaan. Joidenkin konservatiivisten oikeusoppineiden mukaan presidentin valtaoikeudet ovat huomattavasti totuttua laajemmat ja presidentillä on oikeus toimia liittovaltion apparaatin kanssa haluamallaan tavalla.
Kun Trumpin toisen kauden alun kiistellyimmät päätökset saapuvat korkeimman oikeuden eteen, me näemme, mitä konservatiivien kontrolloima korkein oikeus ajattelee unitary executive -teoriasta. Miten pitkälle sen tulkitsemat presidentin valtaoikeudet lopulta ulottuvat?
Jos korkein oikeus tukee ajatusta laajojen valtaoikeuksien presidenttiydestä, se ei silti merkitse perustuslaillisen järjestelmän kuolemaa. Se merkitsee, että vahvempi presidenttiys nauttii korkeimman oikeuden tulkitseman perustuslain suojelua. Tämä ei olisi perustuslaillinen kriisi, vaan muuttuva tulkinta perustuslaillisista presidentin valtaoikeuksista.
Perustuslaillinen kriisi syntyy vasta, jos Trump kieltäytyy tottelemasta oikeusistuimien päätöksiä. Tämä on Trumpin lähipiirin vihjailujen mukaan mahdollista, mutta toistaiseksi kannattaa välttää hysteriaa. Oikeusvaltion laidat ovat rytisseet mutta kestäneet. Kuten monta kertaa aikaisemminkin.
Soundtrack: Suede, The Power