Taide ja kapitalismi – parhaat kaverit
Luin jet lagin leimaaman maanantaikahvin kyytipoikana Antti Nylénin uuden runoesseen, jossa hän hyökkäsi kovimmin mahdollisin sanoin kapitalismia ja kaupallista taidetta vastaan.
”Taide ja raha ovat vihollisia. Jokainen taiteilija on Kristus. Rahatalous taas on maailmanhistorian suurin Saatanan inkarnaatio.”
”Raha on ainoa todellinen antikristus. Se tappaa lahjan ja uhrin, siis myös taiteen.”
Loputkin tekstistä tarjosi taiteen ja taiteilijoiden mytologisointia sekä heidän asettamistaan marttyyrin rooliin. Runoessee romantisoi kärsimyksen roolia taiteen tärkeänä motivoijana.
Jet lag oli sunnuntaina päättyneen Italian reissun peruja. Kymmenen päivän työmatkan (kiitos osanotostanne) aikana kiersin Rooman, Luccan, Firenzen, Pisan ja Venetsian museoita ja katedraaleja ihaillen monia ihmiskunnan historian merkittävimpiä taideteoksia.
Pääsääntöisesti teokset olivat syntyneet kunkin pitäjän talouden kultaisina vuosina. Italialaisten kaupunkivaltioiden tärkeät roolit eurooppalaisessa kaupankäynnissä, silkkitien loppupään etappeina, tahkosivat kaupungeille ja rikkaille kauppiassuvuille niin paljon rahaa, että siitä liikeni siivunsa myös taiteilijoille ja arkkitehdeille. Rikkaiden mesenaattien tilaukset mahdollistivat kuukausien, jopa vuosien, keskittymisen yhteen maalaukseen tai projektiin.
Kun atlanttisen maailman nousu, meritien löytyminen Aasiaan ja sotilaallis-taloudellis-diplomaattiset tappiot söivät italialaisten kaupunkivaltioiden vaurautta ja vaikutusvaltaa, niiden hidas alamäki heijastui myös taiteissa. Italialainen renessanssi hiipui hiljalleen, kun talouden painopiste siirtyi Iberian niemimaalle ja pohjoisempaan Eurooppaan.
Sama ilmiö on toistunut kautta vuosisatojen. Kunkin valtion taiteiden kukoistus kulkee useimmiten käsi kädessä talouden kanssa, muinaisesta Roomasta toisen maailmansodan jälkeisiin Yhdysvaltoihin. En ole nähnyt köyhimmän maailman tuottavan kovinkaan monta Michelangeloa, Picassoa tai Warholia. Tämä on kulttuurihistorian perustavaraa, vahvistettavissa nopeallakin silmäyksellä taide- ja taloushistoriaan.
Taidekierrosten oppaani kertoi myös taideteosten olleen usein tilaajiensa sanelemia. Myytti hiljaisesta, omapäisestä ja yksinäisestä, oman pillinsä tahtiin tanssivasta nerosta ei ollut renessanssin aikakaudella useinkaan totta. Suurten taideteosten tilaajat usein yksityiskohtaisesti kertoivat, mitä he halusivat taiteilijan maalaavan. Jos taiteilija ei tuottanut haluttua tulosta, tilaajat usein vaativat – ja saivat – muutoksia teoksiin.
Taiteilijoiden rahan ja kapitalismin kiroaminen on yksi yleisimpiä ja kummallisimpia esimerkkejä johdonmukaisen logiikan puutteesta. Kautta historian rikkaimmat yksilöt ja instituutiot ovat elättäneet taiteilijoita, ostaen ja tilaten heiltä taidetöitä.
Loogisesti voisi ajatella, että nimenomaan taiteilijoiden kannattaisi tukea vaurauden keskittymistä sivistyneiden – brassailunhaluisten – mesenaattien käsiin.
Kapitalismi ja rahatalous ovat taiteen parhaat ystävät. Ilman vauraita asiakkaita Michelangelo ja kumppanit olisivat tuskin koskaan saaneet tilaisuutta osoittaa lahjojaan ja siten henkisesti rikastaa koko ihmiskuntaa.
Hyvä taiteilija ei ole Kristus, vaan yhteiskunnan hovinarri ja sisustaja, joka nokkelasti havannoi ja analysoi ympäristöään, pilkkaa sen tabuja ja avaa uusia tapoja tutkia ympäröivää todellisuutta.
Samanaikaisesti taiteilijan – kuten meidän kaikkien – pitäisi tietää, kuka häntä ruokkii sekä välttää itsensä ja työnsä liiallista dramatisointia.
Soundtrack: Status Quo, Pictures of Matchstick Men