Näin amerikkalaisuus valtasi maailman
Kun Jean-Paul Sartre saapui Amerikkaan tammikuussa 1945, hän päätti nopeasti olla pitämättä Amerikasta.
New Yorkin arkkitehtuuri ja vilinä olivat Sartrelle liikaa. Ne vääristivät miehen visuaalista perspektiiviä ja estivät häntä keskittymästä läheisiin objekteihin. Talvisen suurkaupungin armoton ilmasto ja sen asukkaiden kollektivismi synnyttivät hänessä vahvan kielteisen reaktion.
Pian Sartre päivitteli amerikkalaisten anti-individualismia ja kaiken objektiiveiksi muuttavaa typeryyttä. Hän oli valmis palaamaan Ranskaan.
Sartren pitkäaikainen elämänkumppani Simone de Beauvoir vieraili Amerikassa vuonna 1947 ihmettelemässä Yhdysvaltojen mekaanista elämää. Neljän kuukauden kiertue antoi de Beauvoir’lle ranskalaisen intellektuellin varmuuden amerikkalaisen elämän tyhjyydestä. Koneet eristivät amerikkalaiset orgaanisesta, aidosta kokemuksesta.
De Beauvoir tuomitsi muun muassa amerikkalaisten suosimat pölynimurit ja ylisti ennemmin vanhanaikaista luutaa, joka hänelle tarjosi tuntemuksen yhteydestä lattiaan ja siivoustilanteeseen.
Sartren ja de Beauvoirin eurooppalainen sovinismi on, tämän päivän perspektiivistä, hieman huvittavaa.
Natsismin sekä kommunismin, Sommen, Verdunin, Stalingradin, Auschwitzin, Katynin metsän ja muiden 20. vuosisadan teurastusten kotimantereella ei pitäisi olla varaa kauhistella amerikkalaisen idealismin, identiteetin tai moraalin puutteita. Ja kuten Peter Conrad muistuttaa, de Beauvoir todennäköisesti jätti ylistämänsä luutahommat palvelusväelleen.
Conrad, australialaisyntyinen Oxfordin professori ja osa-aikainen amerikkalainen, tutkii maailman kompleksista suhtautumista Yhdysvaltoihin tuoreessa teoksessaan How the World Was Won: The Americanization of Everywhere. Kulttuurihistoriallista dekonstruktiota metodinaan käyttävä kirja kertoo, miten amerikkalainen kulttuuri valtasi maailman.
Roomalainen ja brittiläinen imperialismi imivät alkuperäiskansat hallinnollisesti imperiumien yhteyteen ja tekivät heistä joko imperiuminsa kansalaisia tai vähintäänkin sen alamaisia. Toisen maailmansodan jälkeinen amerikkalainen imperiumi on käyttänyt rakennusmateriaalinaan taidetta, taloutta ja kulttuuria, Conrad muistuttaa.
Amerikkalaisuuden voima on ollut niin mittavaa, että jopa monet äänekkäimmät Yhdysvaltojen kriitikot, kuten esimerkiksi tanskalainen elokuvaohjaaja Lars von Trier, ovat joutuneet myöntämään kulttuurisen amerikkalaistumisensa. Vuonna 2001, syyskuun 12. päivän Le Monde julisti otsikossaan: ”Me olemme kaikki amerikkalaisia.”
Amerikkalaiset ovat suhtautuneet imperiumiinsa ja sen rakennusprojektiin hieman skitsofreenisesti, Conrad viittaa. Amerikkalaisilta on joskus puuttunut pahuuden olemuksen ymmärtäminen, ja heitä on ohjannut vankka usko, että muu maailma on täynnä kehitysasteella olevia wannabe-amerikkalaisia. Uskomus on joskus johtanut traagisiinkin virhearviointeihin (Irak, anyone?).
Silti uskomus ei kuulosta niin päättömältä, kun tarkastelemme amerikkalaisen kulttuurin otetta läntisestä tajunnasta. Amerikkalainen musiikki, elokuvat, muoti, kulutushyödykkeet, taide, kirjallisuus ja talousajattelu ovat levinneet kaikkialle ja liki kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin. Jopa läntinen antiamerikkalaisuus on pitkälti amerikkalainen luomus.
Kukaan ei voi kieltää amerikkalaisen kulttuurin luomisvoimaa. Toisen maailmansodan jälkeen kuvataiteen, elokuvan ja jopa musiikin valtikat siirtyivät läntiselle pallonpuoliskolle. Akatemiassa amerikkalaiset huippuyliopistot ajoivat eurooppalaisten ylpeyksien ohi. Taloudessa Yhdysvallat paitsi ampui kirkkaasti kärkeen myös auttoi jälleenrakentamaan Euroopan Marshall-apuineen.
Ihmiset usein vihaavat instansseja, joista he ovat riippuvaisia tai joille he ovat velkaa. Eurooppalaiset eivät muodosta poikkeusta sääntöön. Conrad osoittaa nopeasti nousevan antiamerikkalaisuuden voiman Euroopassa pian toisen maailmansodan jälkeen. Vietnamin sodan aikana muu maailma oli joskus jopa salaisesti riemuissaan amerikkalaisten moraalittomasta virheestä ja hurrasivat totalitaariselle Pohjois-Vietnamille ja Viet Congille.
Conradin dekonstruktio on paikoitellen oivaltavaa. Hänen narratiivinsa keskittyy pitkälti populaarikulttuuriin ja niiden tiedostettuihin ja tiedostamattomiin sanomiin amerikkalaisten ja muun maailman suhtautumisesta toisiinsa.
Conrad marssittaa esiin tutut molemminpuoleiset fantasiat naiiveista ja katteettoman optimististista amerikkalaisista sekä moraalittomista ja kyynisisen hedonistisista eurooppalaisista. Samanaikaisesti hän silti osoittaa, miten tapa jäsentää maailmaa on muuttunut yhä yhteneväisemmäksi. Hieno ero varsinkin Euroopan ja Amerikan välillä on yhä hienompi.
Kirjan suurin heikkous on Conradin selkeä tarve osoittaa oppineisuutensa. Paikoitellen kirjan dekonstruktio muuttuu semanttiseksi toistoksi. Metsä katoaa puiden tieltä. Nokkelat havainnot toistavat itseään liian usein.
Conradin teoksen ja ajattelun pohjimmainen sävy on minulle tuttu. Kuten niin monet Yhdysvalloissa asuneet, koulutetut ja älyllisesti suuntautuneet ulkomaalaiset, Conrad on sitoutunut puolustamaan Yhdysvaltoja ja sen kulttuuria. Amerikan ja amerikkalaisuuden kritiikki on valitettavan usein pohjattoman laiskaa, asenteellista ja katteetonta, kuten Sartre ja de Beauvoir osoittavat.
Teos ei tarjoa kovinkaan paljon uusia ajatuksia, mutta niin kauan kun muun maailman suhde Amerikkaan pysyy yhtä kompleksisena, Conradin teoksen kaltaisille kirjoille on tilaus.
Soundtrack: Simon and Garfunkel, America