Taistele, TNR!
The New Republic, yksi maailman parhaista lehdistä, taistelee tulevaisuudestaan. Takkuava talous, uusi teknologia ja henkilöstöriidat ovat tuoneet vakavia haasteita koko lehden tulevaisuudelle.
Pinnan alla kyse on myös ideologisesta haasteesta. Onko Yhdysvaltojen poliittisessa ilmapiirissä tilaa usein haukkojen leirissä seisoneelle, Israel-myönteiselle, demokraattien maltilliseen siipeen sitoutuneelle älykköjulkaisulle?
The New Republic, TNR, syntyi vuonna 1914. Se sitoutui alusta saakka ns. progressiiviseen liikkeeseen. Lehti puolusti voimakkaasti poliittisesti säänneltyä kapitalismia, hallinnollista reformia, aktiivista liittovaltiota ja maailmaan osallistuvaa ulkopolitiikkaa. Lehti flirttaili jopa sosialismin kanssa, mutta stalinismin nousun myötä sen asenne Neuvostoliittoon muuttui kriittisemmäksi.
Toisen maailmansodan jälkeen TNR sitoutui ns. kylmän sodan liberalismiin. Se vastusti aktiivisesti kommunismia mutta puolusti jonkin sortin sosiaalidemokratiaa koti-Amerikassa. Osa lehden johtavista toimittajista edusti vasemmistoliberalismia ja toiset demokraattisen puolueen oikeaa laitaa.
Viime vuosikymmeninä TNR:sta kehittyi ns. kolmannen tien ja uusien demokraattien merkittävin äänenkannattaja. Se asettui vankasti Bill Clintonin ja Barack Obaman taakse ja arvosteli äänekkäästi niin vasemmistodemokraatteja kuin republikaanien radikalisoituvaa oikeistoakin.
Lehti teki pahoja virheitä. Vuonna 2003 se puolusti hyökkäystä Irakiin, mutta myöhemmin tunnusti olleensa väärässä. Sen kiistelty entinen päätoimittaja Marty Peretz paikoitellen meni liian pitkälle palestiinalaisten ja arabien kritiikissään. Paikoitellen se antoi foorumin rasisteille ja neokonservatiiveille, joiden argumentit osoittautuivat myöhemmin eettisesti ja faktuaalisesti kyseenalaisiksi.
Heikkouksineen kaikkineen TNR pysyi dynaamisena, kuvia kumartamattomana ja itsenäisenä julkaisuna, joka tarjosi runsaasti palstatilaa älykkäälle ja informoidulle journalismille. Se kävi usein kiivasta keskustelua myös itsensä kanssa, kun sen konservatiivit ja liberaalit mätkivät toisiaan älykkään mutta kohteliaan debatin nimissä.
TNR ei koskaan ole ollut kultakaivos. Se on pysynyt pystyssä mesenaattien ja idealististen, syvätaskuisten omistajien tuella. Kun yksi Facebookin perustajista, 28-vuotias Chris Hughes, osti lehden vuonna 2012, hän lupasi jatkaa samoilla linjoilla. Hän avasi kirjoittajille shekkivihkonsa, lupasi printtilehden pysyvän arvossaan ja vannoi syväluotaavan laatujournalismin nimeen.
Päättyvän vuoden aikana Hughes selvästi väsyi rahan polttamiseen lehden takassa. Lokakuussa hän palkkasi ex-Yahoo Guy Vidran lehden toimitusjohtajaksi. Vidra lupasi ensi töikseen ”rikkoa paikkoja” ja tehdä lehdestä ”vertikaalisesti integroituneen digitaalisen mediafirman”.
Joulukuun alussa lehden arvostettu toimituspäällikkö Franklin Foer ja kirjallisuusosaston pomo Leon Wieseltier erotettiin/erosivat viroistaan. Pian joukko muita lehden parhaita kirjoittajia – Julia Ioffe, Alec MacGillis, Sean Wilentz, Isaac Chotiner sekä noin puoli tusinaa muuta toimittajaa – marssi ulos lehdestä. Lehden joulukuun numero jäi ilmestymättä.
Eronneet tekijät edustivat amerikkalaisen (mielipide)journalismin kärkikaartia. Lehti menetti muutamassa päivässä valtavan määrän ammattitaitoa ja näkemystä.
Uudelle johdolle on annettava aikaa, mutta nopean vaikutelman perusteella TNR uhkaa olla matkalla kohti poliittis-yhteiskunnallista digijuorulehteä, klikkauksien perusteella menestyksensä arvioivaa, helpon ja provokatiivisen journalismin linkkihuoraa.
Kuka on ollut iloisin TNR:n vaikeuksista? Vasemmisto. Hihhulivasemmistolle TNR on kuulunut pahimpien vihollisten listalle, sillä lehti ei koskaan suostunut helppoon ”me vastaan ne”, ”hyvä vastaan paha” -stereotypiaan, joka leimaa The Nationin ja Mother Jonesin kaltaisia kirkasotsaisia Hyvien Asioiden Puolustajia ja monomaanista mantraa hokevia konservatismin vihaajia.
Nykyinen poliittinen kulttuuri on ehkä jopa uutta teknologiaa ja mediabisneksen murrostakin vakavampi haaste lehdelle. Onko Yhdysvaltain jakautuneessa, raivosta ja rahasta polttoaineensa imevässä poliittisessa kulttuurissa enää tilaa maltilliselle demokraattijulkaisulle, joka läiskii surutta kuonoon huonoa politiikkaa, tuli se oikealta tai vasemmalta?
Itse pidän sormia ristissä TNR:n puolesta. Sen elossapysyminen ja menestys olisi koko läntisen poliittisen, taiteellisen ja kulttuurisen journalismin etu. Kirjallisuusarvosteluista poliittiseen mielipidekirjoittamiseen se tarjosi säännöllisesti monet kuukauden parhaista lukuhetkistäni. Tsemppiä, TNR!
Soundtrack: Peter Gabriel ja Kate Bush, Don’t Give Up