Miksi konservatiivit eivät ole hauskoja?
Amerikkalaisessa mediakentässä on kaksi jyrkän puolueellista nurkkausta: konservatiivit dominoivat puheradiota, ja liberaalit hallitsevat komediaa.
Amerikkalainen puheradio on täysin konservatiivien hallussa. Aamusta iltaan kuuluu jatkuva tulva konservatiivista hölötystä. Atlantan kuunnelluimman ”uutis”kanava WSB 750:n viikonpäivien ohjelma on yksitoikkoista: klo 9–12 on äänessä Herman Cain, 12–15 Rush Limbaugh, 15–17 Sean Hannity, 17–19 Erick Erickson, ja Hannity palaa taas ääneen 19–20.
Kommentaattorien epistola on aina sama: Obama on syvältä, demokraatit haluavat tuhota Yhdysvallat, ja Amerikka on number one!
Liberaalit ovat yrittäneet pariinkin otteeseen aloittaa arvomaailmaansa heijastavan radiokanavan, mutta yritykset ovat epäonnistuneet. Air America toimi vuosivälillä 2004–2010, mutta kanava oli lähinnä tylsä. Liberaali ideologia sopii huonosti radio-formaattiin. Kovasta kommentoijakatraasta (Rachel Maddow, Al Franken) huolimatta Air American kuuntelu oli lähinnä haukotuttava kokemus.
Myöhäisillan sarkastiset tv-showt ja komedia laajemminkin ovat puolestaan täysin liberaalien hallussa. Jon Stewartin Daily Show, Steven Colbertin Colbert Report ja Bill Maherin Real Time dominoivat poliittisia huumoriohjelmia.
Liberaali tautologia on hauskempaa kuin konservatiivien jatkuva raivo, mutta ohjelmien kommentit ja asenteet ovat valitettavan ennustettavia. Bill Maher kykenee paikoitellen poliittisesti yllättävään ja riippumattomaan ajatteluun, mutta Stewartin ja Colbertin kommentit ja asenteet ovat yhtä vankkumattomia kuin auringonnousu.
Fox News yritti muutama vuosi sitten omaa poliittista satiiriohjelmaansa, mutta se oli vielä tylsempi kuin Air American monologit. Fox on yrittämässä syksyllä uudelleen. Flipside pyrkii Daily Show’n konservatiiviseksi versioksi.
Mutta miksi konservatiivit dominoivat radiota ja liberaalit poliittista huumoria?
Historiallisesti tilanne ei ole kovinkaan vanha. Nuoren radion suosituimpia hahmoja Yhdysvalloissa oli demokraattinen humoristi Will Rogers. Konservatiivi kanadalaishumoristi Stephen Leacock oli lajityypin suosituimpia taitajia sotien välisenä aikana koko englanninkielisessä maailmassa.
Tuore The Atlantic pohtii aihetta. Juttu hylkää liberaalien itseään onnittelevat asenteet, joiden mukaan konservatiivit ovat liian auktoriteettiorientoituneita ollakseen hauskoja ja uskottavia auktoriteettien kriitikkoja. Totuus on huomattavasti simppelimpi.
Nuoret ihmiset yleensä pitävät huumorin ja uutisten sekoittamisesta, ja tällä hetkellä nuoriso on valtaosin liberaalia. Poliittisen huumorin vasemmistolaisuus on markkinoiden ja demografian määrittelemä fakta, ei heijastus jostain syvemmästä konservatiivisesta psykopatologiasta.
Lisäksi humoristit tulevat stand up -komiikan kentältä, jossa he ovat tahkonneet isojen kaupunkien ja yliopistokeskusten lavoja ja kertoneet vitsejä kaupunkien valtaosin liberaalille väestölle. Iso osa humoristeista on myös juutalaista alkuperää, mukaan lukien Bill Maher ja Jon Stewart. He ovat ammentaneet lapsuudestaan saakka kulttuurinsa vahvasta huumoriperimästä ja liberaaleista poliittisista vaistoista.
Puheradio on puolestaan vanhemman – ja siten myös konservatiivisen – väen suosima media. Sekoitus kärttyisyyttä ja raivoa ”heidän” maansa kaapanneita homoja, afroamerikkalaisia, naisia ja kaiken sortin kenialaisia muslimisosialisteja vastaan uppoaa maan muuttumista säikähtäneisiin keski-ikäisiin ja vanhuksiin.
Ideologia häviää markkinavoimille. Myös mediassa.
Soundtrack: Barbra Streisand, Send in the Clowns