Suomi–Venäjä – ei vain jääkiekkoa
Suomen kiekkovoitto Venäjästä sai runsaasti huomiota myös Yhdysvalloissa. Voiton merkitys ei rajoittunut urheiluun.
Sotšin kisat politisoituivat kauan ennen olympiatulen sytyttämistä. Putinin tukijat uhkuivat nationalistista ylpeyttä, ja länsimainen media postitti ilkkuvia schadenfreude-uutisia hotellien ja Sotšin huonosta kunnosta.
Viimeistään Venäjän television lähettämä antiamerikkalainen propagandafilmi keskellä kisoja osoitti pelin hengen. Vainoharhainen ohjelma väitti, että amerikkalaiset ovat keskellä psykologista sotaa Venäjää vastaan, jonka tarkoituksena on – venälaisten toisinajattelijoiden tuella – pilkkoa ja miehittää koko Venäjä.
Propagandan sävyttämässä ilmapiirissä Putinin vastustajat niin Venäjällä kuin Yhdysvalloissakin tulkitsivat Suomen kiekkovoiton myös poliittisesti. Venäläinen oppositionhahmo ja šakkimestari Garri Kasparov kutsui Suomea näiden kisojen Jesse Owensiksi.
Afroamerikkalainen Owens pilasi Hitlerin arjalaisuutta juhlineet kesäkisat vuonna 1936, kun hänestä tuli kisojen juhlituin yleisurheilija neljällä kultamitalilla.
Television urheiluohjelmat Yhdysvalloissa uutisoivat Suomen voiton näkyvästi. Se sai paikoitellen jopa enemmän aikaa ja julkisuutta kuin Yhdysvaltojen voitto Tšekistä. Kollegat ja ystävät tarjosivat työmaalla roppakaupalla selkääntaputteluja. Monet onnittelijoista muistivat mainita Putinin ja politiikan onnittelujen lomassa.
Amerikkalaiset ymmärsivät Venäjän kiekkotappion merkityksen. Yksi parhaista Sotšin kisojen merkityksen analyyseista oli Slate-lehdessä. Moskovassa asuvan amerikkalaiskirjailijan Michael Idovin essee käsittelee koko Sotšin kisoja, mutta sen voi valjastaa hyvin myös heijastamaan asennetta Venäjän kiekkotappioon:
”Kaikista itsepäisyyden julistuksistaan huolimatta Venäjä on pakkomielteenomaisesti kiinnostunut siitä, mitä länsi ajattelee siitä. Itse asiassa nämä asenteet ovat sitoutuneita toisiinsa suloisen teini-ikäisellä tavalla: mitä lujemmalla äänellä venäläiset puhuvat heidän maansa poikkeuksellisuudesta ja ’omasta polusta’, sitä uteliaampia he ovat tietämään, mitä muut ajattelevat heidän toimistaan. Sitten 2000-luvun puolivälin, Kreml on kaikessa hiljaisuudessa tuhlannut miljoonia dollareita Ketchumin kaltaisiin pr-firmoihin parantaakseen imagoaan ulkomailla. Yksi valtion rahoittama uutistoimisto ei tee mitään muuta kuin kääntää ulkomaisia Venäjää käsittelevia artikkeleita. Pienetkin venäläisten näyttelijöiden, taiteilijoiden tai kirjailijoiden menestykset ulkomailla saavat valtavan liioittelevan käsittelyn heidän kotomaassaan.”
Idov kuitenkin muistuttaa, että yliampuva kritiikki johtaa venäläiseen vastareaktioon, jossa jopa Putinin vastustajat ja äänekkäät propagandakisojen kriitikot pillastuvat, jos Venäjän kritiikki menee liian pitkälle. Kuten Idovin siteerama Aleksander Puškin sanoi: ”Minä todellakin halveksin kotimaatani päästä varpaisiin. Silti hermostun, kun joku ulkomaalainen jakaa tuntemukseni.”
Suomen voitto oli upea. Toivoisin silti, että muu maailma onnistuisi rajoittamaan sen merkityksen vain urheiluun.
Soundtrack: Dmitri Šostakovitš, Leningrad-sinfonia.