Onko USA:n poikkeuksellisuus historiaa?
Peter Beinart kirjoittaa The Atlanticissa osuvasti Yhdysvaltain poikkeuksellisuuden konseptista ja sen alamäestä.
Beinart sanoo, että Yhdysvaltain poikkeuksellisuus nojaa kolmeen pilariin: maan uskonnollisuuteen, Yhdysvaltojen rooliin maailman poliisivoimana ja sosioekonomiseen liikkuvuuteen.
Yhdysvaltojen uskonnollisuus on ollut historiallinen fakta, mutta nuoret amerikkalaiset ovat irtaantuneet organisoidusta uskonnosta. Kuten Beinart osoittaa, amerikkalaisen kristinuskon oikeistolainen politisoituminen on polttanut siltoja nuorten ja liberaalien suuntaan. Kristinusko oli aikaisemmin merkittävä yhteinen nimittäjä demokraattien ja republikaanien välillä, mutta ei enää tänään.
Kun kylmä sota päättyi, Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskeinen missio katosi. Bill Clintonin aikana Yhdysvallat haki läheistä yhteistyötä maailmanyhteisön kanssa mutta toimi, kun Eurooppa oli kyvytön, kuten Balkanin kansanmurhien tapauksessa. George W. Bushin valtakaudella uuskonservatiivit puskivat uutta visiotaan Yhdysvalloista demokratian ja kapitalismin voimakkaana levittäjänä – tarvittaessa vaikka asein.
Lopputulos oli, tietenkin, katastrofi. Amerikkalaiset ovat viilentyneet huomattavasti uuskonservatiiviselle missiolle. Maan asukkaat toivovat yhä monipuolisempaa, kansainväliseen yhteisöön sitoutuvampaa ja herkemmällä korvalla varustettua ulkopolitiikkaa. Unilateralismi, yksipuolinen päätöksenteko, ja ulkopoliittisen amerikkalaisen poikkeuksellisuuden ideologia on hävinnyt nyt kahdet presidentinvaalit ja on kovilla jopa republikaanisen puolueen sisällä.
Yhdysvallat on, historiallisesti, ylpeillyt nopealla sosioekonomisella liikkuvuudella. Vielä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Yhdysvallat oli maa, jossa yksilöt etenivät omien kykyjensä ja kovan työnteon varassa ja erosi siksi aristokraattien, jäykän luokkarakenteen ja vanhojen teollisuussukujen dominoimasta Euroopasta.
Tämä ei ole enää totta.
Nyt Yhdysvaltojen sosioekonominen liikkuvuus on koko läntisen maailman huonoimpia. Koulutuksen kasvava hinta ja yläluokan tarjoamat etuisuudet omille jälkeläisilleen ovat hidastaneet taloudellista liikkuvuutta ja heikentäneet amerikkalaisten duunareiden osaa uudessa globaalissa taloudessa, Beinart sanoo.
Eurooppa ja Yhdysvallat ovat vaihtaneet paikkoja. Tänään amerikkalaisen unelman etsijöiden kannattaa muuttaa Pohjoismaihin.
Beinartin argumentti on hyvä, ja hän tarjoaa sille runsaasti todisteita. Silti hän sivuuttaa laajemman kulttuurin globalisaation hieman liian kevyesti.
Uusi globalisaatio on syönyt nationalismin perusteita ympäri maailmaa. Maahanmuutto ja internet ovat laskeneet raja-aitoja kansakuntien välillä.
Monissa tapauksissa muutos on ollut hätkähdyttävän nopea. Pari vuosikymmentä sitten espanjalainen oli suomalaiselle ehdottomasti ulkomaalainen. Jos espanjalainen ja suomalainen tapaavat tänään Yhdysvalloissa, he mieltävät toisensa eurooppalaisiksi ja vähemmän vieraiksi kuin vielä sukupolvi sitten.
Musiikista politiikkaan: internet-sukupolvi ei myöskään ole oman lähipiirinsä tuotannon tai markkinakoneiston vanki. The Beatles ja ”British invasion” laajemminkin iski Yhdysvaltoihin 50 vuotta sitten, mutta tämä oli tiukasti markkinoitu ja kontrolloitu populaarikulttuurivaihdon ilmentymä.
Maailma on muuttunut.
Viimeksi eilen keskustelin kahden opiskelijan kanssa suomalaisesta metallista. He julistivat Alexi Laihon epäjumalakseen ja vaahtosivat Turisaksen ja Finntrollin erinomaisuudesta.
Tässä maapalloistuvassa arkipäivän kulttuurissa kansalliset ominaispiirteet säilyvät, mutta keskiluokka on nyt globalisoitumassa samalla tavalla kuin aristokraatit ja muu yläluokka vuosisata sitten. Tässä muutoksessa edes voimakkaimmat uskomukset kansalliseen poikkeuksellisuuteen eivät pysy muuttumattomina.
Soundtrack: Finntroll, Solsagan.