Yliopistot kouluttavat liikaa tohtoreita
Amerikkalaisessa mediassa on viime aikoina vellonut kiinnostava debatti yliopistojen palkkauskäytännöstä ja akateemisten työmarkkinoiden rakennemuutoksesta.
Yliopistot käyttävät yhä enemmän pätkätyövoimaa ja osa-aikaisia luennoitsijoita. Virkasuojattujen, kokopäiväisten professorien osuus akateemisesta työvoimasta on ollut tasaisessa laskussa jo ainakin neljä vuosikymmentä. Osa-aikaiset ja ei-virkasuojatut luennoitsijat hoitavat nykyisellään jo liki 60 prosenttia yliopistojen opetustehtävistä.
Ongelman syy on pohjimmiltaan siinä, että amerikkalainen akatemia kouluttaa liikaa tohtoreita. Kysynnän ja tarjonnan laki toimii myös työmarkkinoilla, ja tarjontaa on tällä hetkellä liikaa.
Puolustin väitöskirjaani vuonna 2004. Olin työmarkkinoilla noin kolme vuotta (2003–2005) ennen kun sain pysyvän viran. Tätä ennen hain virkaa kaikkiaan ehkä noin 80 eri yliopistosta Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja Iso-Britanniassa.
Olen ollut myös pöydän toisella puolella ja tiedän tapauksia, joissa yksi virka on saanut yli 400 hakijaa. Tässäkin tapauksessa hakijoista yli puolella oli tohtoriaatti hyvämaineisesta yliopistosta, julkaisuja ja vahvaa potentiaalia luennoitsijana.
Esimerkiksi historian alalla Yhdysvalloista valmistui viime vuonna hieman yli tuhat tohtoria. Samana vuonna yliopistot etsivät professoria noin 750 eri virkaan. Monilla aloilla (kirjallisuus, taiteet) epätasapaino on vieläkin suurempi. On helppo päätellä, että yliopistot kouluttavat liikaa tohtoreita. Mutta miksi?
Yliopistoille tohtoriaatit ovat statussymboleita ja halpaa työvoimaa. Professoreille tutkijakokelaiden väitöskirjojen ohjaus on yksi sulka hattuun, ja menestyksekkäät tuoreet tohtorit tuovat yliopistolle mainetta. Opintojen aikana useimmat tutkijakokelaat lisäksi rahoittavat opintonsa avustamalla professoreita joko opetus- tai tutkimustyössä. Tutkijakokelaat ovat halpaa, valtaosin älykästä ja tasokasta työvoimaa.
Osallistuminen luennointien ja tutkimustyön tukemiseen hyödyttää tietenkin jatko-opiskelijoita erittäin paljon, mutta on helppo ymmärtää, että jotkut yliopistot saattavat tuntea taloudellista houkutusta hyväksyä liikaa tohtorikokelaita.
Professorin työ nauttii edelleen huomattavaa kunniaa ja mainetta: titteli, kohtuullinen palkka, akateeminen vapaus, lupa viettää koko ura tutkimalla ja opettamalla asioita, jotka kiinnostavat, ja ammatin nauttima rajallinen status ovat houkutteleva yhdistelmä. Silti en voi hyvällä omallatunnolla suositella alalle pyrkimistä kuin ani harvoille.
Omaankiin ystäväpiiriin kuuluu kavereita, jotka edelleen elävät vuosittaisten sopimusten sanelemaa kiertolaisen elämää ja toikkaroivat rannikolta rannikolle tilapäisten keikkojen perässä. Monet heistä ovat erittäin hyviä nuoria tutkijoita, jotka osaavat myös luennoida ja hoitaa hallinnolliset leiviskänsä kunnialla.
Kuten Megan McArdle kirjoittaa, joidenkin heikompien yliopistojen kannattaisi luopua tohtoriaattiohjelmistaan. On edesvastuutonta kouluttaa professoreita, joiden mahdollisuudet kunnon uraan ovat olemattoman pienet.
Amerikkalaiset akateemiset työmarkkinat ovat yhä enemmän siirtyneet ns. turnajaismalliin, McArdle kirjoittaa. Muutamat onnekkaat saavat lottovoiton, ja loput painivat jatkuvien hylkäämisten, taloudellisten vaikeuksien ja henkilökohtaisen epäonnistumisen tunteiden kanssa.
Jane’s Addiction, My Time.