1. maailmansodan päättymisestä sata vuotta – miljoonia tappanut suursota ei ollut vain turha ja traaginen virhe
Verdun, Somme ja Ypres ovat synonyymejä sodan kauhuille. Mutta ne ovat myös synonyymejä demokratian itsepuolustukselle.
Marraskuun 11. on ensimmäisen maailmansodan päättymisen vuosipäivä. Kun aseet vaikenivat kello 11.00, yli 16 miljoonaa ihmistä oli kuollut ja kymmenet miljoonat kärsivät eri asteisista sotavammoista.
Torjuntavoitto merkitsi suurta juhlaa erityisesti Ranskalle, Iso-Britannialle ja Yhdysvalloille. Ne löivät Saksan sotakoneiston ja pelastivat Länsi-Euroopan. Mutta sodan hintalappu oli valtava niin veressä kuin rahassakin mitattuna.
Sodan päättymisen jälkeen käydyt Versaillesin rauhanneuvottelut epäonnistuivat. Sitä mieltä ovat lähes kaikki historiantutkijat.
Yhdysvaltain delegaatiota johtaneen Woodrow Wilsonin idealismi törmäsi eurooppalaiseen valtapolitiikkaan. Haaveet uuden maailman rakentamisesta juuttuivat sivuraiteille, kun muut voittajavaltiot halusivat rankaista sodan aloittanutta Saksaa.
Yhdysvalloissa rauhansopimus jäi vielä puoluepolitiikan uhriksi. Isolationalismia kannattaneet republikaaniten voittivat vaalit ja Yhdysvallat ei lopulta ratifioinut Versaillesin rauhansopimusta, vaan teki oman erillisen sopimuksen Saksan kanssa.
Yhdysvaltain omaksuma protektionistinen kauppapolitiikka loi maksuvaikeuksia eurooppalaisille, jotka olivat lainanneet Yhdysvalloilta mittavia summia sotavuosina.
Seurauksena Yhdysvalloissa monet tunsivat tulleensa petetyiksi. Vain muutama vuosi sodan jälkeen useimmat amerikkalaiset ajattelivat, että maan osallistuminen ensimmäiseen maailmansotaan oli virhe.
Sotavuosien teollisen mittakaavan teurastus ruokki sodan jälkeistä pasifismia, niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin.
Miljoonat ihmiset kyseenalaistivat ensimmäisen maailmansodan mielekkyyden. He näkivät sodan miljoonia tappaneena tragediana, imperialististen valtioiden moraalittomana taisteluna.
On helppo yhtyä Versaillesin rauhansopimuksen kritiikkiin. Sen wilsonilaisen idealismin ja eurooppalaisen nationalistisen edunvalvontapolitiikan sekoitus ruokki revanssihenkeä Saksassa ja vaikeutti samalla kansainvälistä yhteistyötä ja ymmärrystä.
Silti voidaan kysyä, oliko ensimmäinen maailmansota turha sota, vain traaginen virhe? Liittoutuneiden näkökulmasta vastauksen on oltava ”ei”.
Vuonna 1961 saksalainen historioitsija Fritz Fischer julkaisi teoksen Griff nach der Weltmacht: Die Kriegzielpolitik des kaiserlichen Deutschland 1914–1918. Kirja synnytti ilmestyessään Saksassa kiivasta väittelyä, mutta nyt sen arvostus on vakiintunut.
Fischer väitti Saksan sotatavoitteiden olleen lähellä natsien tavoitteita toisessa maailmansodassa. Saksa halusi luoda dominoimansa Keski-Euroopan (Mitteleuropa), jossa Belgiasta olisi tullut Saksan vasallivaltio ja kukaan ei olisi kyennyt haastamaan Saksan taloudellista ja sotilaallista ylivoimaa.
Saksa oli halunnut sotaa jo vuosikausia. Attentaatti Sarajevossa oli ainoastaan tekosyy. Sen hyökkäys kahdella rintamalla oli tarkkaan harkittu, suunniteltu ja päätetty kauan ennen kesän 1914 Balkanin kriisiä.
Saksalla olisi ollut monta tilaisuutta hakea rauhaa sodan aikana, mutta sen ruokahalu ainoastaan kasvoi syödessä. Brest-Litovskin rauhansopimuksessa se oli saanut hallintaansa muun muassa Baltian maat, mutta tämä ei ollut kylliksi.
Saksa jatkoi sotaa länsirintamalla katkeraan loppuun saakka ja katseli kasvavalla kiinnostuksella jopa aseveljensä Itävalta-Unkarin maita.
Ensimmäisen maailmansodan päättänyt rauhansopimus oli huono. Epäonnistunut rauhansopimus ei kuitenkaan tarkoita, että sota olisi ollut turha.
Tuon ajan Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat olivat imperialistisia valtioita – aivan kuten Saksakin. Niiden demokraattiset instituutiot ja arvot olivat kuitenkin huomattavasti kehittyneempiä kuin militaristisen Saksan.
Jos demokratiat eivät käy sotaan puolustaakseen maitaan provosoimatonta hyökkääjää vastaan, ne antavat maidensa ja demokratiansa tuhoutua. Belgialaisten siviilien summittaiset teloitukset, omaisuuden takavarikointi ja pakottaminen työskentelemään saksalaiselle sotakoneistolle osoittivat saksalaisen imperialismin luonteen.
Ranskalla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin puolustaa aluettaan tai alistua saksalaiselle ylivallalle. Iso-Britannia ymmärsi, että Saksan dominoima Mitteleuropa vaarantaisi myös sen turvallisuuden, vaurauden, ja imperiumin.
Verdun, Somme ja Ypres ovat synonyymejä sodan kauhuille. Mutta ne ovat myös synonyymejä demokratian itsepuolustukselle. Allekirjoittaneen mielestä tämä ei ole turha taistelu.
Soundtrack: La Marseillaise.