Juuri kukaan lähteneistä ei palannut

Profiilikuva
Blogit Ajolähtö
Kirjoittaja on helsinkiläinen valtiotieteiden tohtori ja sosiologian dosentti, joka työskentelee Teollisuusliitto ry:n (ent. Metalliliitto) tutkimuspäällikkönä. Anttila toimii Ajolähtö-hankkeen vastuullisena johtajana.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Työ koostuu useista sirpaleista ja useista eri poluista” ja ”toimeentulo on pystyttävä rakentamaan monesta eri työtehtävästä, ja rinnakkaisistakin työtehtävistä ja lyhyemmistä pätkistä.” (HS 12.7.2017)

”Palkkatyötä siirtyy muun muassa globaaliin silpputyöhön” ja ”pienipalkkainen työ tulee lisääntymään”, eikä ”kokoaikainen ja vakituinen työsuhde enää jatkossa ole se tyypillinen työsuhde.” (AL 21.11.2017)

Näillä sanoilla pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on esittänyt näkemyksensä niin kutsutusta palkkatyöyhteiskunnan haurastumisesta. Sipilä tukeutuu tutkijoihin todetessaan, ettei markkinaehtoista palkkatyötä enää tulevaisuudessa ole jaossa kaikille. 

Näin todeten samalla ikään kuin hyväksytään tosiasiaksi, ettei yhdellä työllä tarvitsekaan tulla toimeen, vaan jokainen on oman elämänsä jonkin sortin yrittäjä. Ja että työtä ei tarvitsisi teettää kokoaikaisesti, eikä tehdystä työstä tulisi maksaa työehtosopimusten ehdoilla – mikäli Suomen Yrittäjien tahto menee läpi.

Tilastokeskuksen (2017) mukaan tällä hetkellä selvä enemmistö palkansaajista (1,6 miljoonaa) työskentelee kokoaikaisessa työssä vakituisilla työsopimuksilla. Tästä huolimatta osa- ja määräaikaisilla työsuhteilla työskentelevien sekä itsensätyöllistäjien määrä on lisääntynyt Suomessa.

Mutta mitä työn ja toimeentulon epävarmuudesta ajattelevat vasta aikuisuuttaan ja omaa tulevaisuuttaan miettivät 2000-luvun alussa syntyneet? Tästä saimme tietoa, kun Sami Perttilän Liikkeessä-valokuvanäyttely oli esillä keväällä Kotkassa. Nimittäin kotkalaisen Helilän koulun opettaja Hertta Oksanen kävi ysiluokkalaisten kanssa katsomassa näyttelyn ja teetti myös siihen liittyvän kyselyn.

Tästä kyselystä olen tähän valinnut muutaman keskeisimmän kysymyksen ja niihin nuorten antamia vastauksia. Esitin nämä samat kysymykset sosiologian professori Harri Melinille. 1950-luvulla syntynyt Melin on suomalaisen työelämätutkimuksen grand old man ja kotoisin Inkeroisista keskisestä Kymenlaaksosta. Nykyinen Tampereen yliopiston vararehtori kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1973 ja aloitti seuraavana vuonna opintonsa Tampereella.

1) Millaisia töitä Kymenlaaksossa on perinteisesti tehty, kun mietit 50-100 vuotta taaksepäin? Miten työelämä on muuttunut nykypäivää verrattuna?

Nuorten vastauksissa nähdään selvä ero nykyisen ja menneen välillä. Heidän mukaansa menneisyyden työt ovat olleet rankkoja ja fyysisesti raskaita töitä. ”Tehtiin paljon tuotantotöitä”, joten työtä tarjottiin ennen sahoilla ja paperiteollisuudessa, myös maanviljelys työllisti. Nykyisin ei enää niin ”paljoa työpaikkoja” eikä ”pääse niin yksinkertaisesti töihin”, vaikka onkin ”parempi työturvallisuus ja lyhyempi työaika”. 

Professori Melin kertoo Kymenlaakson olleen ensinnäkin ”maamme paperiteollisuuden ydin” ja luettelee paperitehdaspaikkakuntia: Voikkaa, Kuusankoski, Myllykoski, Inkeroinen, Karhula, Kotka ja Summa. Hän jatkaa:

”Paperiteollisuus ja sitä tukevat työt (konepajat, kuljetusfirmat ja puunhankinta) olivat kaikkein tyypillisimpiä. Lisäksi Kymenlaaksoa työllistivät VR ja armeija (Koria, Kouvola, Vekaranjärvi, Utti, Kyminlinna, Rankki ja Hamina). Alueella oli myös ihmisiä työllistäneitä kuntia ja lääninhallitus. Maatalous työllisti etenkin Valkealassa, Anjalassa, Pyhtäällä ja Sippolan maaseudulla”, selventää Melin.

Kotkalaiset nuoret havaitsevat jotakin selvästi muuttuneen. Työt ja työpaikat eivät enää periydykään vanhemmilta lapsille, sillä tietty psykologinen sopimus on murtunut: ”työpaikkoja ei riitä seuraaville sukupolville”. Tehdastöiden tilalle on kuitenkin tullut ”paljon palveluita” ja ”töitä pienissä yrityksissä” sekä ”uusia ammatteja, teknologian käyttö on esimerkiksi lisääntynyt”. 

2) Työnantaja tarjoaa sinulle nollatuntisopimusta. Mitä hyviä ja huonoja puolia sopimuksessa mielestäsi on?

Nuorten näkemykset nollatuntisopimukseen liittyen ovat kahtalaiset. Monet näkevät, että joustavuutta on mutta samalla toimeentulo jää epävarmaksi: ”Ei ole työaikoja, mutta pitää tehdä töitä silloin, kun työnantaja niin sanoo”, ”saisi vaihtelua työaikoihin, mutta vaikea ennustaa työmäärää ja -aikoja” ja ”ei ole säännöllisiä työaikoja ja koko ajan pitää olla valmiina töihin”. 

Professorin kanta on selvä: ”Sosiologina sanon, että tässä ei ole mitään hyvää. Nollatuntisopimus on pahimman luokan joustavuuteen pakottamista. Jos olisin nuori, voisin nähdä lievänä hyvänä puolena sen, että minulla on ainakin joku kiinnitys työmarkkinoille.” 

Osa nuorista näkee tilanteen samoin kuin professori: ”Orjuutta” ja ”ei mitään hyvää” mutta toisaalta ”siitä oppisi uusia asioita ja kokemusta saisi, mutta ei saa palkkaa”.

3) Jos kotipaikkakunnaltasi ei löydy sinulle töitä, olisitko valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle tai jopa toiseen maahan töiden perässä? Perustele vastauksesi.

Kymenlaaksosta on totuttu lähtemään – mutta aikoinaan sinne on sankoin joukoin työn perässä myös muutettu. Kun tehdastyötä oli tarjolla, oli Kotka ”savolaisten Amerikka”, tehtaanpiiput pilvenpiirtäjiä ja meininki suurkaupungin malliin. 

Ysiluokkalaisten mukaan ”työ on tärkeää” mutta muuttamiselle on reunaehtonsa: ”Ehkä toiselle paikkakunnalle mutten ulkomaille. Ihmissuhteet tärkeämpiä kuin työ” ja ”toiseen maahan en työn perässä muuttaisi, se olisi jo liian hankalaa”.

Paikoilleen kiinnittyvillä on omat strategiansa: ”En, koska sossulta saa rahaa”, ”en muuttaisi, koska ei ole järkeä” ja ”en, koska en jaksa”. Nämä ysiluokkalaisten poikien kommentit voi ottaa osin huumorilla. Toisaalta tilastot osoittavat, että juuri nuorten miesten liikkuvuus rakennemuutosalueilta pois kohti kasvukeskuksia on tahmeampaa kuin nuorten naisten.

Osalle kotkalaisista 15-vuotiaista liikkuvuus on mieluisa ajatus: ”Joo, miksei koska muuttaisin muutenkin, enkä halua pysähtyä paikoilleen”, ”olisin valmis, jos työ olisi juuri sellainen josta olen haaveillut ja jos sen palkalla voisi elättää itsensä”, ”kyllä koska nuoren on hyvä päästä työelämään heti” sekä ”joo, koska mahdollisuudet” ja ”ehkä parempi palkka ja enemmän työpaikkoja”. He varmaankin lähtevät koulutuksen ja työn perässä pois, siinä missä aikaisemmatkin sukupolvet.

Professorin vastauksissa näkyvät samat ajatukset. ”Nuoruuteni Kymenlaaksosta (1970-luvun alku) lähdettiin opiskelemaan Tampereelle, Helsinkiin ja Jyväskylään. Juuri kukaan lähteneistä ei palannut kotiseudulleen, vaan työllistyi eteläisen Suomen suuriin kasvukeskuksiin. Moni lähti myös Ruotsiin”, toteaa Harri Melin. 

2000-luvun alussa syntyneiden nuoruus jatkuu Kymenlaaksossa opiskellen tai jossakin muualla. Minne Helilän koulun viime kevään ysiluokkaiset ovat päätyneet, siitä emme tiedä. Toivottavasti kukin on löytänyt mieleistään tekemistä.

– – –

Tämä on järjestyksessään 105. ja samalla viimeinen Ajolähtö-blogin kirjoituksistamme. Aloitimme suomalaisten työmarkkinoiden rakennemuutosta ja työnteon tapojen moninaistumista koskevan tutkimuksemme Ajolähtö-hankkeessa syyskuussa 2015. Tätä muutosta olemme seuranneet Kymenlaaksossa asuvien ja sieltä kotoisin olevien nuorten aikuisten kautta. Olemme raportoineet tutkimustuloksista niin täällä Ajolähtö-blogissa kuin Suomen Kuvalehden ja tieteellisten lehtien artikkeleissa. Osa artikkeleista odottaa vielä julkaisuaan.

Kiitän kaikkia tutkimushankettamme seuranneita. Kiitos myös Suomen Kuvalehdelle sujuvasta yhteistyöstä ja Koneen Säätiölle mahdollisuudesta toteuttaa tämä tutkimushanke.

Keskustelu jatkukoon!