Ajolähtö-hanke on Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -rahoituksen (2015–2017) saanut tutkimushanke, joka yhdistää journalismin, valokuvan ja tutkimuksen keinoja.

Joku raja!

Hanna Ylöstalo
Blogit Ajolähtö 6.12.2017 09:43

Kun ei ole säännöllistä, kuukausipalkkaista työtä, on töitä tehtävä silloin kun niitä on. Tämän tietävät Ajolähtö-hankkeen haastattelemat itsensätyöllistäjät, joiden yleisin työtään ja sen vaatimuksia kuvaava sana lienee ”joustavuus”.

Työ on joustavaa niin hyvässä kuin pahassa. Työntekijä joustaa, kun hän tekee töitä yömyöhään pitääkseen asiakkaan tyytyväisenä. Työ puolestaan joustaa, kun työntekijä lähtee hakemaan kesken työpäivää sairastunutta lastaan päiväkodista.

Kun työnantajaa ei ole, työntekijä tekee joustamista koskevat päätökset ainakin näennäisesti itse. Tämä mahdollisuus määritellä itse oman joustavuuden rajat onkin tutkimuksemme mukaan tärkeä yrittäjämäisen työn vetovoimatekijä. Työhön liittyy kuitenkin työsuhteen muodosta riippumatta monenlaista pakkoa. Niinpä voikin kriittisesti kysyä, kuinka vapaata on joustavuus?

Elämme maailmassa, jossa useimpien on pakko tehdä työtä tullakseen toimeen. Työmarkkinoilla tarjonta ylittää kysynnän; niinpä voi olla melkeinpä varma siitä, että jos ei ota tarjottua työtä vastaan, joku toinen kyllä ottaa. Periaatteessa työstä voi aina kieltäytyä, jos sitä on liikaa. Käytännössä moni itsensätyöllistäjä ei kuitenkaan uskalla, vaan joustaa mieluummin itse esimerkiksi unen, liikunnan ja vapaa-ajan tarpeistaan.

Myöskään työn joustamista vaativat tarpeet eivät ole aina työntekijän omia eivätkä siten vapaasti valittavissa. Sairastuminen ja läheisten tarpeet ovat esimerkkejä syistä, joihin ei usein voi itse vaikuttaa, mutta jotka pakottavat kuitenkin joustamaan.

Ajolähtö-hankkeessa olemme nimenneet työn, muun elämän ja omaa hyvinvointia koskevien tarpeiden välillä neuvottelun rajanvetotyöksi. Tyypillinen rajanvetotyötä vaativa tilanne on esimerkiksi se, kun työntekijä tekee deadlinen häämöttäessä töitä kotona ja samanaikaisesti lapsi vaatii huomiota. Silloin työntekijän on päätettävä kumpi joustaa, työ vai lapsi. Ratkaisusta riippumatta hän todennäköisesti itse tuntee syyllisyyttä ja riittämättömyyttä.

Rajanvetotyö näyttäytyy yksilöllisenä työelämästrategiana, vaikka neuvotteluissa työn ja muun elämän rajoista on monia muitakin osapuolia kuin työntekijä. Työntekijä tasapainoilee ristiriitaisten vaatimusten välillä ja syyttää itseään, kun ratkaisut ovat väistämättä jonkun kannalta epätyydyttäviä. Syyllistyisikö hän vähemmän, jos valinnat näyttäytyisivät vähemmän vapaina? Useimmille ei nimittäin näissä rahariippuvuuden oloissa ole täysin vapaasti valittavissa, kuluttaako päivänsä ansiotyön sijaan syviä ajatuksia mietiskellen, lapsen kanssa leikkien tai vaikkapa joogaten.  

Rajanvetotyön välityksellä työn asettamiin vaatimuksiin samanaikaisesti mukaudutaan ja suhtaudutaan kriittisesti. Rajanvetotyöllä ansiotyöltä raivataan tilaa itse määritellylle hyvälle elämälle, mitä se sitten pitääkin sisällään. Jotkut pystyvät yhdistämään eri elämänalueisiin liittyviä haluja ja vaatimuksia esimerkiksi tekemällä harrastuksestaan työn, mutta useimmat ovat tuomittuja aika-ajoin epäonnistumaan rajojen vetämisessä. Silloin on hyvä muistaa lempeys itseä kohtaan, sillä rajat ovat paitsi vapauden, myös pakon sanelemia. 

Käsittelemme rajanvetotyötä laajemmin tutkimusartikkelissamme ”Uuden työn joustavat ruumiit”, joka on hyväksytty julkaistavaksi Työelämän tutkimus -lehdessä. Artikkelin kirjoittajat ovat Hanna Ylöstalo, Anu-Hanna Anttila, Päivi Berg ja Vuokko Härmä. 

Hanna Ylöstalo

Kirjoittaja on tamperelainen sukupuolentutkimuksen dosentti, joka työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa Ajolähtö-hankkeen vanhempana tutkijana ajalla 1.1.-30.9.2016.

Keskustelu