Ajolähtö-hanke on Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -rahoituksen (2015–2017) saanut tutkimushanke, joka yhdistää journalismin, valokuvan ja tutkimuksen keinoja.

Aktiivisuussensoreita ja varhaista puuttumista

Päivi Berg
Blogit Ajolähtö 9.11.2017 09:44

Lapsiin ja nuoriin kohdistuu tällä hetkellä paljon valvontaa, hallintaa ja monitorointia. Kaikessa hyvää tarkoittavuudessa tämä saattaa kuitenkin kaventaa heidän elämäänsä tai lisää suorituspaineita.

Syksyn alussa uutisoitiin Vantaan päiväkodeissa käyttöön otetuista ”kellokorteista”. Niillä kerrottiin tähdättävän toiminnan suunnitteluun ja henkilöstöresurssien kohdentamiseen. Samalla seurataan, että lapsi viettää päiväkodissa vain sen ajan, josta vanhemmat maksavat. 

Kehityskeskustelujahan – tarkemmin varhaiskasvatussuunnitelmaan (vasu) pohjautuvia kasvatuskeskusteluja – päiväkodeissa on käyty jo pidemmän aikaa. Lasten leikki alkaa yhä enemmän kuulostaa aikuisten työelämäkäytännöiltä.

Vuoden 2011 hallitusohjelman yksi tavoite oli työurien pidentäminen alusta, keskeltä ja lopusta. Vuoden 2015 hallitusohjelmassa puolestaan tavoitellaan etenkin ”pidempiä työuria alkupäästä”. 

Sitäkö tässä nyt haetaan? 

Tämän ajan tenavia monitoroidaan monin eri tavoin. Tätä on oivasti valottanut hieman päiväkoti-ikäisiä vanhempien lasten kohdalla lapsuuden sosiologi Harriet Strandell jo useiden vuosien ajan.

Lapsista suurin osa on kännyköiden avulla vanhempiensa tavoitettavissa milloin ja missä vain. Vanhemmat voivat entistä tehokkaammin valvoa myös sitä, ovatko heidän lapsensa tarpeeksi aktiivisia. Reima on tuonut markkinoille vaatteissa mukana kulkevan ”sensorin”, jonka avulla ”lapsen liikkumista on helppo seurata”. 

Jo päiväkoti-ikäisen lapsen mukana saattaa kulkea niin kellokortti, kännykkä kuin aktiivisuussensorikin. Ei puutu kuin auton avaimet ja ajokortti.

Lasten ja nuorten osalta tämän päivän sanapari on myös varhainen tunnistaminen. Olisi tunnistettava mahdollisimman varhain syrjäytymisen riskit – oppimisvaikeudet, mielenterveys- ja päihdeongelmat, syömishäiriöt ja niin edelleen. Aiemmin, jolloin lasten ja nuorten valvontaa ja monitorointia ei ollut niin paljon (tai se oli erilaista), syrjäytyminen saattoi toki olla kohtalokkaampaa. 

Kirsi Pauliina KallioRiikka Korkiamäki ja Jouni Häkli ovat todenneet teoksessa Myönteinen tunnistaminen, että yhteismitallisiksi tarkoitetut huolen arviointiperusteet kaventavat normaaliutta, täsmentävät ja eriyttävät ongelmia ja asemoivat siten yhä useampia lapsia ja nuoria ”epänormaaleiksi”. Toisin sanoen, mitä enemmän huolehditaan ja monitoroidaan, sitä helpommin muottiin sopimattomuus näyttäytyy ongelmana.

Lokakuun alkupuolella Espoon Suomen tarina elokuvan kertomana -ohjelmistossa esitettiin Täältä tullaan, elämä! Tätä vuonna 1980 ensi-iltansa saanutta elokuvaa on pidetty ensimmäisenä nuorten itsensä näyttelemänä kaupunkilaisnuorten kuvauksena. Se kertoo nykytermein syrjäytymisvaarassa olevista nuorista, vaikkei termiä tuohon aikaan tunnettukaan. 

Elokuvan päähenkilö Jussi ajautuu lopun omanlaisessaan ajolähtötilanteessa epätoivoiseen tekoon. Vaikka nuorten ja aikuisten suhde näyttäytyy elokuvassa mustavalkoisempana kuin ehkä tänä päivänä, tarina on edelleen ajankohtainen. Ja tosi. Hieman vapaammasta haahuilustakaan 1970–1980-luvulla ei näyttänyt seuraavan kovin hyvää.

En ole varma, onko vuosikymmenten aikana aikuisten lapsiin ja nuoriin uusilla tavoilla kohdistama hallinta, puuttuminen ja ohjailu estänyt vastaavanlaisia tilanteita. Emme ole edelleenkään tilanteessa, jossa lapset ja nuoret etenevät sujuvasti pesältä toiselle, kukaan ei lyö laittomia eikä yksikään lapsi tai nuori olisi jatkuvassa ajolähtötilanteessa.

Päivi Berg

Kirjoittaja on espoolainen valtiotieteiden tohtori ja sosiaalipsykologian dosentti. Hän työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa Ajolähtö-hankkeessa vanhempana tutkijana ja toimii hankkeen varajohtajana.

Keskustelu