Kun vapaaehtoistoiminta alkaa työksi muuttua
Harrastuksissa ja vapaaehtoistoiminnassa hankittu osaaminen jää työelämässä usein piiloon. Näin väitti Helsingin Sanomissa ollut mielipidekirjoitus, joka perustui Sitran ja Suomen Partiolaisten yhteistyöhankkeeseen. Asia liitettiin ammatillisen koulutuksen uudistukseen. Mainittiin, että järjestöissä tapahtuvaa oppimista voidaan hyödyntää esimerkiksi ammatillisten tutkintojen osaamistavoitteiden saavuttamisessa.
Kirjoituksessa tuotiin esiin, että EU:n neuvosto on suositellut jäsenmaitaan luomaan epävirallisen osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen ohjaavat rakenteet vuoteen 2018 mennessä. Lisäksi katsottiin, että vapaaehtoistoiminnan järjestäjien olisi tarjottava (nuorille) mahdollisuus hyödyntää kertyneet taidot työelämässä. Järjestöt opettaisivat ”osaamisen sanoittamista vapaaehtoisilleen” ja muuttaisivat ”toimintamallinsa helpottamaan osaamisen tekemistä näkyväksi”. Oppilaitoksissa taas tulisi olla mahdollisuus saada ohjausta muualla hankitun osaamisen sanoittamiseen, tutkinnon osaamistavoitteiden vertaamiseen ja osaamista osoittavien aineistojen kokoamiseen.
Mitä tämä voisi käytännössä tarkoittaa? Jos Milla tai Miikka olisi osallistunut vaikkapa vapaaehtoiseen palokuntatoimintaan, toiminut aktiivisesti partiossa tai vaikkapa urheiluseurassa ohjaajana, niin koulun tulisi kertoa Miikalle tai Millalle, miten hänen tulee tuoda esiin tuossa toiminnassa hankkimaansa osaamista. Hänen tulisi hankkia siitä järjestöstä jonkinlainen todistus ja kirjata kokemus myös CV:hen.
Miikoilla tai Milloilla saattaa olla myös lapsi, pitkäaikaissairas oma vanhempi tai isovanhempi, jota hän on hoitanut kotona. Lisäksi he tekevät päivittäin kotitöitä – siivoavat, pesevät pyykkiä, kunnostavat kotiaan tai esimerkiksi viljelevät omaa kasvimaataan. Kaikki tämä on niin ikään moneen työhön liittyvää arjessa hankittua osaamista. Se jää yhtä lailla piiloon työelämässä. Omien perheenjäsenten hoitaminen ei pätevöitä lastenhoitajaksi tai sairaanhoitajaksi, kotityöt puhdistusalalle, nikkarointi puusepäksi tai kasvimaan hoitaminen puutarhuriksi. Niistä ei saa todistuksia, suosituksia, meriittejä ansioluetteloon eikä vapautuksia opinnoissa.
Moni järjestötoiminta, kuten partio, on varsin edullista tai jopa ilmaista. Sama pätee luottamustoimintaan, jossa ”pätevöitymispolku” koulun oppilaskunnasta yliopiston ainejärjestöön ja siitä opiskelijapolitiikkaan, kunnallispolitiikkaan ja valtakunnan politiikkaan ei ole millään muotoa uutta.
On kuitenkin olemassa monenlaista ei-ilmaista järjestötoimintaa. Esimerkiksi urheiluseuroissa harrastamisen hinnat ovat nousseet viime vuosikymmenten aikana reippaasti. Jotta seuroissa voi toimia vaikkapa vapaaehtoisena, pitää olla maksava asiakas. Tähän kaikilla ei suinkaan ole varaa.
Järjestötoiminnan kulmakivi on ollut kansalaiskasvatus. Järjestöissä hankitut taidot on nähty sivistyksellisenä perusoikeutena jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle. Mikäli järjestöjen tarjoama vapaaehtoistoiminta alkaa pätevöittää osaa ihmisistä työelämään, mitä tapahtuu kansalaistoiminnan ytimelle? Urheiluseuroissa tämä näkyy jo aiemman tutkimuksen perusteella asiakkuusajattelun yleistymisenä.
Joitain asioita voi olla edelleen hyvä tehdä ihan vain siksi että haluaa. Ilman, että kaikesta tarvitsee tehdä suorittamista. Jos kaikesta on tehtävä suorittamista, niin oppilaitosten ja työnantajien olisi syytä alkaa myös miettiä, kuinka paljon Milloilla ja Miikoilla on kokemusta työn edellyttämistä taidoista myös järjestötoiminnan ulkopuolelta. Omasta arjestaan.