Me kaipasimme jälleen, lauloi merimies

1970-luvun lopulla eräänä iltapäivänä kotiovellemme ilmestyi yhtäkkiä äitini eno Veikko. En ollut häntä aiemmin nähnyt, mutta sen sijaan olin kuullut kylläkin tarinoita tästä maailman meriä kiertävästä kymiläisestä sukulaisesta. Veikolla oli tuliaisina värikäs kuvakudosliina Espanjasta. Sen kullanhohtoinen eksotiikka veti muittenkin kuin minun katseet puoleensa. 

Yhtä kiehtovia olivat Veikon tarinat – ja ne muistuivat mieleeni katsoessani Antti Seppäsen  Jäävuoren varjoon -elokuvaa (2009). Seppänen on työstänyt elokuvan kirpputorilta löytämänsä Oiva Kovasen jäämistön pohjalta. Oiva oli kotoisin Kotkasta kuten Veikkokin. Mutta toisin kuin merille ”reissuhommiin” jo nuorena karannut isoenoni, Oiva lähti merille 42-vuotiaana otettuaan lopputilin Karhulan lasitehtaalta 1950-luvun puolivälissä. Hän jätti jälkeensä lukuisia kirjeitä, kortteja, kuvia ja filmejä.

Kymen Sanomat julkaisi Seppäsen 13-osaisen artikkelisarjan (2010), jossa esitellään Oiva Kovasen äidilleen ja siskolleen lähettämiä kirjeitä ja valokuvia. Niistä avautuu kylmän pohjolan asukkaalle uudenlainen maailma, jonka ilmiöitä, tapahtumia ja paikkoja Oiva kuvaa värikkäästi. Ensimmäisen matkan kohteena oli Portugali, jonne hän reissasi Britannian kautta Matheus-höyrylaivan lämmittäjänä.

Lissabonista lähettämässään kirjeessä Oiva kertoo näin:

”Erään aukion, vai liekö ollut torin, reunassa jäin pois autosta. Ja taas häikäisi sekä sielua että silmiä. Silmiä auringon voimakkuus ja vaaleat rakennukset ja sielua se kaikki mitä näki ja kuuli, tunti ja haistoi.
Siinä meinasi maalaispojalle käydä kuin Lootin eukolle. Tallustelin kuitenkin aukion yli ja pujahdin ihmisten sekaan. (…)  Kahvin pökerryttävä tuoksu tunki jostain jostakin sieraimiini, ja eikös vaan ollutkin seinässä ihmisen mentävä kolo ja sen takana tiski ja – ah oikeata paksua semmoista. Ah!”

Tavalliselle työmiehelle etelänmaille matkustaminen oli lähes mahdotonta. Halpahintaisille etelänmatkoille saattoi päästä vasta 1960-luvun lopulla. Tätä ennen merille lähteminen oli oikeastaan ainoa mahdollisuus seikkailuille, jollei sota-ajan poikkeustilaa oteta huomioon. 1960-luvulle tultaessa Oiva oli pestautunut M/S Orionille töihin. New Yorkiin tultuaan hän huomaa kaiken olevan suurta ja mahtavaa:

”Voi jukra! Suu jäi suureksi! Valtavaa on touhu. Siltojen alta hiljalleen lipuimme. Manhattanin ’piirtäjät’ häämöttävät harmaan udun läpi kuin joku outo korkea kasviryhmä. Ja juuri nyt lähden haistelemaan amerikan asfaltin pölyä. Empire State Building on Eifell-tornin jälkeen korkein rakennus, jonne heti sunnistin. Komeata on nähtäväkin ylhäällä 102. kerroksesta. Kahvin ja hampurilaisen otin siellä ylhäällä.” 

Niin lähellä menneisyydessä on tuo merimiesten aika, jolloin maailma hahmotettiin tuorein silmin, uteliaisuudella ja jännityksellä. Silloin vielä maailman kuvat eivät tulvineet kotiin television ja internetin välityksellä. Eikä se tullut tietoisuuteemme reaaliaikaisena, vaan kirjeet ja kortit kulkivat sukulaisille viikkojen ajan. Koti-ikävä oli ehtinyt jo laantua ja satamapaikka vaihtua monta kertaa sen jälkeen, kun siitä oli kirjoitettu paperille ja lähetetty kirje kotiin. Kotiväki sai kuulumiset seikkailuista vasta viiveellä.

Niin kaukana menneisyydessä ovat nuo merimiesten pestaamisen päivät ja viikon lastaus- ja purkuajat satamissa ja kaikki se, miltä maailma tuolloin tuntui. Se oli eri asia kuin View-Masterin värillisten stereokuvakiekkojen tai elokuvien katselu. Matka pohjoiselta sisämereltä Atlantille ja Tyynelle valtamerelle on kuitenkin yhtä pitkä kuin ennenkin. 

Muistikuvissa kaukokaipuu yhdistyy myös lempeen ja lämpöön: niin kuumiin rakkauden tunteisiin kuin niiden tapahtumapaikkana olleisiin kaukomaihin, kuten Brasiliaan ja Kuubaan. Tämä selviää Dingo-yhtyeen Rio ohoi! -kappaleesta, jossa lauletaan: ”Rio ohoi!/ mä lähdin banaanilaivalla pois/ sinua katsomaan/ sinun naisiisi rakastumaan”. Samasta kertoo puoli vuosisataa aiemmin julkaistu muun muassa Kauko Käyhkön levyttämä Kuubalainen serenadi, jossa lauletaan kaihoisasti, että ”me kaipasimme jälleen/ sinun nauruas solisevaa/ voi, miksi on jätettävä/ tämä ihanain öitten maa?”

Egyptissä käydessään Oiva vertaa pyramidin korkeutta ”kotikylänsä” Kotkan ”Norskan tehtaan piippuun”:

”Muutaman kerran pysähdyin vetämään henkeä (tuppas läähättämään) ja katselemaan: miltä näyttää. Aina vaan näyttää paremmalle! Täältä ylhäältä näkee erittäin hyvin, kuinka jyrkästi loppuu kasvillisuus ja erämaa alkaa. Se on kuin veitsellä leikattu. Komeaa oli katsella Egyptin maata!”

Hieman toisenlaisen kuvan antaa Junnu Vainion Albatrossi-kappale, jossa merille lähdettiin, kun lukeminen ei maittanut. Näin oli käynyt Dingo-yhtyeen keulahahmolle Pertti Neumannille, joka lähti merille 15-vuotiaana. Hänkään ei välittänyt, vaikka koulut jäivät kesken. Nuori levoton mies sai alaikäisenä lupalapun äidiltään. Albatrossi-kappaleen muistelija itse oli vähemmän rohkea ja itsenäinen: ”Piti mun myös mukaan tulla/ mut vanhempien käskystä mä kotirantaan jäin”. 

Mutta Oiva lähti ja oli merillä pari vuosikymmentä tallentaen näkemäänsä ja kokemaansa ennen eläköitymistään. Kiitos Seppäselle hänen seikkailujensa tallentamisesta. Veikko taas ei enää ilmaantunut ovellemme, ja jossakin hän sitten oli kuollut, emme hänestä enää kuulleet. Espanjalainen kuvakudosliina on periytynyt minulle – ja siitä minä Veikon ja hänen juttunsa muistan.