Miten tänään voi olla jo lauantai, kun eilen oli vasta tiistai? 

Tunne on itse kullekin tuttu, sillä ikään kuin aika lentäisi siivillä ja katoaisi kummallisesti jonnekin. Joskus taas aika jumittaa. Etenkin silloin, kun odottaa jotakin tai jonottaa jonnekin. Kysymys on yksilöllisestä ajan kokemuksesta. Se on eri asia kuin yhteisöllinen aika, jota mitataan vuosina, kuukausina, viikkoina, tunteina, minuutteina ja sekunteina.

Emme oikeasti voi kokea aikaa. Esimerkiksi sadasosasekunti ei tunnu miltään, vaikka se voi olla olympiahiihtoladulla kovin merkityksellinen erottaja kulta- ja hopeamitalin välillä. Emme myöskään koe pitkiä ajanjaksoja, joten emme tiedä miltä kuukausi tai vuosi tuntuu. Voimme lähinnä vain havaita ajallisia muutoksia omassa ruumiissamme, toisissa ihmisissä ja ympäristössä. Muutos näkyy ihossa naururyppyinä, lasten venähtämisenä sekä jäiden ja lumien sulamisena puroiksi.

Ajallisen muutosta voimme tarkkailla myös itsessämme silloin, kun seuraamme oman painomme vaihtelua. Laihduttajalle liian lyhyt tarkkailuväli on huono asia, sillä alituinen punnitseminen tekee neuroottiseksi vahtaajaksi. Tuloksetkaan eivät ole luotettavia, koska muutos voi olla vain väliaikainen. Sopiva tarkastelufrekvenssi olisikin päivien sijaan pikemmin kuukausi tai kuukausia, jolloin voidaan havaita pysyvämpiä muutoksia.

Toisaalta kummallista kyllä, on myös niin, että jollakin tavoin voimme kokea ajan. Yhä useammalle on näinä hektisen suorittamisen päivinä päällimmäisenä ajantunteena kiire. Stressitilanteessa voimme tuntea sydämenlyöntimme oman ajankäyttömme rytmittäjinä. Tämä johtuu siitä, että alituinen kiire nostaa adrenaliini- ja kortisolipitoisuuksia, ja nämä stressihormonit pitävät ihmisen valppaustilassa.

Ajankäytön tutkijoiden mukaan kiireen yksilöllistä kokemista lisää se, että päivän aikana tehdään runsaasti erilaisia lyhytkestoisia asioita. Aika ikään kuin pilkkoutuu tuntien sisällä ja päivän mittaan minuuttisilpuksi. Tyypillisesti tällaista tekemisen kiihkeää tahtia määrittävät tietotekniset laitteet, joiden avulla tehdään töitä tai niitä käytetään pelaamiseen tai muuhun ajanvietteeseen. Jokaiseen sähköpostiin vastaaminen heti tai tekstiviestiin reagointi pikselöi työpäivän. Juuri tämä heikentää keskittymistä.

Lisäksi etenkin työn, päiväkodin, koulun ja julkisen liikenteen määräämät yhteiset aikataulut vaikuttavat kiireen tunteeseen, sillä niihin ei voi itse vaikuttaa. Yhtälailla monien peräkkäisten ja samanaikaisten toimintojen määrä tuottaa tunteen siitä, ettei aika vain tunnu millään riittävän. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkijoiden Hannu Pääkkösen ja Riitta Hanifin mukaan tällaista ihmisen omaa kokemusta ajan riittämättömyydestä kutsutaan aikapulaksi. Silloin aika ei tunnu riittävän siihen, mihin kaikkeen sitä haluaisi käyttää.

Tilastokeskus tekee ajankäyttötutkimusta, jota varten kerätään kotitalouksittain vertailukelpoista ajankäyttöaineistoa päiväkirjamenetelmällä. Tuorein suomalainen ajankäyttötutkimus perustuu vuosina 2009–2010 kerättyyn aineistoon. Ajolähtö-hankkeessa on sovellettu Tilastokeskuksen ajankäyttöpäiväkirjaa.

Ajolähtö-hankkeeseen osallistuneet nuoret aikuiset ovat pitäneet yhden työviikon ajalta niin kutsuttua ajankäyttöpäiväkirjaa (ks. kuva alla). Päiväkirjoilla seurataan osallistujien kokonaisen työviikon ajalta työnteon ja vapaan rytmittymistä. Päiväkirjaan merkitään, mitä tehdään päivän mittaan 15–30 minuutin tarkkuudella. Tilaa on myös kunkin vapaamuotoisille kommenteille ja huomioille. Tutkimukseen osallistujia on motivoinut täyttämään päiväkirjaa etenkin se, että tämän jälkeen tietää, mihin viikonpäivät on käytetty. Muutenhan aika voi tuntua valuvan jonnekin tai kiireen syitä ei hahmota kiireessä.

Tutkijoina meitä näissä ajankäyttöpäiväkirjoissa kiinnostaa etenkin se, miten työtehtävät sijoittuvat osaksi työpäiviä. Työn päivä- ja viikkotasoinen rytmittyminen on tärkeää siksi, että näin voidaan arvioida, minkälaisilla aikapanoksilla saadaan kasattua toimeentuloa. Nimittäin jos tekee viikon aikana vajaata palkkatyöviikkoa ja lisäksi vielä vaikkapa töitä toimeksiannoilla ja yrittäjänä, voi vapaa-aika jäädä vähiin siinä missä rahallinen korvauskin.

Hurjimmillaan voi olla niin, että kaikki viikonpäivät ovat tavalla tai toisella työpäiviä, mutta silti toimeentulo on sinnittelyä. Työhön käytetty aika on näin kohtuuttoman pitkä työnteosta saatuun korvaukseen nähden. Se syö voimia pidemmän päälle, mikäli tilanne jatkuu samanlaisena vuosikymmeniä. Nuorena aikuisena epäsäännöllistä ja pitkää työviikkoa vielä sietää, eikä moni kolmekymppinen ajattele eläkeikää. Kuitenkin tutkimusten mukaan työn epävarmuus stressaa ja pitkäkestoisena työstressi voi laukaista erilaisia sairauksia. Sinnittelyn ja venymisen vaikutukset saattavat konkretisoitua näin vasta aikaviiveellä, vuosien ja vuosikymmenten päästä.