Kevään paras korvamato

Profiilikuva
Blogit Ajolähtö
Kirjoittaja on helsinkiläinen valtiotieteiden tohtori ja sosiologian dosentti, joka työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa Ajolähtö-hankkeen vanhempana tutkijana ajalla 1.9.2015-30.6.2016.

School’s out for summer! Siinä se, kevätjuhlan yhteislaulu, josta ei tarvitse osata kuin kertosäkeen ensimmäinen lause. Alice Cooperin kertoman mukaan hän yritti tiivistää kappaleeseen yhden elämänsä parhaan kolmeminuuttisen, sen kihelmöivän tunteen kun koulun loppuu kesäksi tai jopa loppuelämäksi.

Samanlaista kihelmöivää vimmaa toivon kaikkien nyt koulunsa lopettavien tuntevan. En aio pilata ammattiin valmistuvien iloa sanomalla, että vähänpä se Alice tiesi, koska koulutusyhteiskunnassa kukaan ei tunnu koskaan olevan valmis. Elinikäisen oppimisen ajatus ymmärretään usein velvoitteena, mutta sitä voi ajatella myös mahdollisuutena: jos tämä koulutus ei tunnu oikealta, niin peli ei ole menetetty, oikea ala voi hyvin löytyä myöhemmin muualta. Myös Ajolähtö-hankkeen haastateltavien joukossa on monia, jotka ovat opiskelleet yhtä, mutta tekevät toista.

Ammatikoulus nii kävin alkuun [X linjalla]. Olin kolme vuotta siellä. Valmistuin sielt, sit menin armeijaan, ja sit tota tein pari vuotta sit niinku intin jälkeen niit hommii ja sit tuli vähän sellanen, että tää ei oo oikeen sitä mitä elämältäni haluun ja sit otin lopputilin.

Kyseinen haastateltava oli edennyt harjoittelun ja toisen koulutuksen kautta nykyiseen yrittäjyyteen, joka tuntui omalta ja innostavalta. Hän ei ollut ainoa, jonka haastatteluhetken työtehtävillä oli siis hyvin vähän jos mitään tekemistä alkuperäisen koulutuksen kanssa. Kouluvalinta oli kuitenkin aikoinaan tuntunut oikealta sitä tehdessä ja motivaatio oli säilynyt koulun loppuun asti. Sitäkin voi pitää merkittävänä saavutuksena, sillä kaikki eivät ole yhtä onnekkaita ja saattavat juuttua keskeytysten ja uusien yritysten kierteeseen.

Vaikka erityisesti ammatillinen tutkintotodistus antaa valmiudet toimia koulutusalaa vastaavissa tehtävissä, todistuksella on myös vahva välineellinen merkitys. Kuten aiemmassa tutkimuksessani haastateltu yhdeksäsluokkalaisen äiti totesi kasvatusperiaatteistaan:

Mä oon koko ajan sanonu niin selkeesti, että se joku pitää opiskella, kiinnosti se tai ei, sen jälkeen voi tehä ihan mitä vaan, mut joku paperi pitää olla, koska me eletään Suomessa ja tääl ei ilman paperii pärjää.

Paperi ei toki takaa pärjäämistä, mutta ilman sitä nuori aikuinen lokeroidaan helposti toisen luokan kansalaiseksi, jonka tekemisiä valvotaan, liputetaan ja moralisoidaan. Osallisuus työmarkkinoilla määrittää edelleen kunnon kansalaisuutta ja joitain poikkeuksia lukuun ottamatta työelämää kohti on varminta suunnistaa paperi kourassa.

Ihannetapauksessa tutkinto on sitten paljon enemmän kuin se pelkkä paperi. Se luo pohjaa ammattiosaamiselle ja –ylpeydelle, avaa työpaikkojen ovia ja antaa välineitä mennä elämässä eteenpäin.

Niin tai näin, kaikki te, jotka olette porskuttaneet, kahlanneet tai vaikka sluibailleet jonkun oppilaitoksen läpi, ja olette saamassa tutkintotodistuksen, teille maailma on hetken aikaa ihan valmis.