Koulutus kannattaa aina – paitsi jos se on työhaluisten nuorten varastointia

Profiilikuva
Blogit Ajolähtö
Kirjoittaja on helsinkiläinen valtiotieteiden tohtori ja sosiologian dosentti, joka työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa Ajolähtö-hankkeen vanhempana tutkijana ajalla 1.9.2015-30.6.2016.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Rahat vai kolmipyörä, tiedusteltiin tietovisan voittaneelta Aku Ankalta ja hän valitsi kolmipyörän. Samaan tapaan jotkut nuoret aikuiset puntaroivat työn ja opintojen välillä. Jos nimittäin nuorella on haluja ja kykyjä työn tekemiseen ja rahan ansaitsemiseen, mutta tarjolla olevat työpaikat ovat vain pätkää ja silppua, yhtenä keinona saada jatkuvuutta elämään on opiskella lisää eli hypätä taas yhden kolmipyörän selkään.

Ankkatarinan hauskuus on siinä, että Aku oli sekaisin ja kolmipyörän valitseminen oli pöhköä, koska totta kai olisi pitänyt ottaa rahat. Vaikka koulutususkovaisessa Suomessa toistellaan, kuinka koulutus kannattaa aina, niin välillä tuntuu, että aina uuteen koulutukseen hakeutuvat joutuvat tekemään yhtä pöhkön valinnan. Nyt puhutaan siis nuorista aikuisista, joilla on jo tutkinto ja jotka haluavat ottaa rahat, tehdä koulutustaan vastaavia töitä, ostaa asunnon ja asettua aloilleen. Haluavat, mutta eivät voi.

Nuorisotutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa on jo pitkään puhuttu siitä, kuinka nuoruus on pidentynyt, mutta tätä on usein käsitelty jonkinlaisena omalakisena ilmiönä tai aikuisuutta pakoilevien nuorten valintana. Vähemmän on puhuttu niistä rakenteellisista tekijöistä, jotka pidentävät nuoruutta, halusivat nuoret sitä tai eivät.

Kanadalainen pitkän linjan nuorisotutkija, James Côté, tekee tässä poikkeuksen ja kyseenalaistaa pitkän koulutuksen ideaalin kriittisillä huomioillaan. Côté puhuu koulutusinflaatiosta ja väittää, että työmarkkinoilla edellytetään pidempää koulutusta kuin mitä työtehtävät välttämättä vaatisivat. Korkeakoulutettujen ylitarjonnan ansiosta markkinat ovat suotuisat erityisesti työnantajalle, joka voi odotella rauhassa sitä, että opinahjoihin ”varastoiduille” nuorille on käyttöä. Pitkän koulutuksen ihannointi lykkää nuorten taloudellista itsenäistymistä ja pitää Côtén sanoin nuoret tarpeettoman pitkään ”sosio-ekonomisessa limbotilassa”. Huomionarvoista on se, että markkinatalous hyötyy pitkitetystä nuoruudesta, sillä sen ansiosta yrityksillä on jatkuvasti tarjolla joustavaa, matalaan palkkaan tyytyväistä ja mahdollisesti myös järjestäytymätöntä työvoimaa.

Ajatus nuorten varastoinnista kouluihin on erityisen osuva silloin, kun kyseessä on koulutettu nuori aikuinen, joka harkitsee uusia opintoja lähinnä siksi, että työllistyminen on hankalaa. Kuten haastattelemani määräaikaisessa työsuhteessa oleva nuori pohti:

”Sit mie vaan oon aatellu, et kyl mie mieluummin työelämäs oisin, mut ku tää nyt on tällast tää työelämä (naurua) ni pitää miettii koko aika vähän, että mitä täs oikee tekee.”   

Haastateltavalla oli jo yksi tutkinto, mutta toinen koulutuspaikka oli odottamassa eräänlaisena hätävarana. Opintojen aloittaminen olisi tarkoittanut kuitenkin muuttoa toiselle paikkakunnalle, elintason todennäköistä laskua sekä opiskelujen ja osa-aikaisen työnteon hankalaa yhteen sovittelemista – jo yhden tutkinnon hankkineelle opintotukikuukausia on käytettävissä vain rajallinen määrä. Uudelleenkouluttautumista ei siis sitäkään ole tehty helpoksi, mutta se saattaa silti tarjota enemmän tulevaisuudentoivoa ja vahvemman tunteen eteenpäin menemisestä kuin epätoivoinen työnhaku.

Haastattelussa juttelimme edellä siteeratun nuoren kanssa siitä, mikä suuntautumisvaihtoehdoista työllistäisi parhaiten, mutta ei nuorella eikä tutkijalla ole kummoisia ennustajan lahjoja. Kyllä sen alun perinkin valitun alan piti olla työllistävä, mutta eipä ollut. Nuori, joka hyppää kolmipyörän selkään voi vain toivoa, että sillä pääsee paremmin työn syrjään kuin edellisellä menopelillä.