Ajolähtö-hanke on Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -rahoituksen (2015–2017) saanut tutkimushanke, joka yhdistää journalismin, valokuvan ja tutkimuksen keinoja.

Kotiseudulle jäävä joutuu selittämään, miksei lähde

Sanna Aaltonen
Blogit Ajolähtö 17.2.2016 11:43

”Siis te haluatte haastatella nuoria, jotka kokevat, että ovat joutuneet jäämään tälle alueelle? Täällä kun on paljon sellaisia, jotka eivät ole koskaan halunneetkaan lähteä täältä.”

Näin ihmetteli Kymenlaaksolainen tuttuni, kun mainostin Ajolähtö-hanketta Facebook –sivuillani.

Ei suinkaan! Me emme ehdoin tahdoin etsi sellaisia, joille Kymenlaaksossa asuminen olisi vastentahtoista ”jäämistä”.

Ja toki tunnistamme sen, että monet eivät halua lähteä. Niistäkin nuorista aikuisista, joita olen haastatellut, useampi on nimenomaan kertonut, kuinka viihtyy juuri täällä. Jos joku muuttoa miettiikin, niin suuntana ei ole pääkaupunkiseutu, vaan naapuritaajama.

Facebook -tuttavani ihmettely herätti kuitenkin miettimään, miten alueellisuuskeskustelua käydään usein kasvukeskusten ehdoilla. Tämä on tullut esille myös tutkimushaastatteluissa: jäämistä pitää jotenkin puolustaa. Aivan kuin lähteminen olisi erityisen arvostettua ja yksinkertainen ratkaisu esimerkiksi työttömyyteen. Aina ei muuttovalmiuskaan auta. Yksi haastatelluista kertoi, kuinka oli työttömänä ollessaan hakenut lukemattomia työpaikkoja, ei vain Kymenlaaksosta, vaan myös lähimaakunnista ja jopa kokonaan toiselta puolelta Suomea. Vihdoin tärppäsi Kymenlaaksossa ja jopa omassa kotikaupungissa. Vaikka työolot eivät olleet aivan ihanteelliset, niin kotiseudulla asuminen oli iso bonus. Perhe, ystävät, harrastukset olivat lähellä ja asuminen kaupungin keskustassa oli taloudellisesti mahdollista. Toisin olisi Helsingissä, ainakaan hänen alansa palkoilla.

Toinen haastateltu totesi melkein kättelyssä, että ”siihen on syynsä, että olen täällä, enkä Helsingissä koulutustani vastaavassa työpaikassa”. Haastateltu eli hyvää elämää eikä edes kaivannut pääkaupunkiseudulle, mutta hänen alallaan Helsinki edusti paikkaa, jonne kaikkien oletettiin haluavan. Kolmannen haastateltavan kanssa puhuimme lähtemisestä ja jäämisestä ja kanta oli selvä: totta kai haluan jäädä tänne. Vielä myöhemmin, kun olin jo pakannut haastattelunauhurin reppuuni, haastateltava puuskahti spontaanisti: ”mä vaan haluan jäädä tänne”.

Eivät nämä vakuuttelut mitenkään yllättäviä ole. Niin nuorisotutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussa ollaan aina oltu kiinnostuneita lähtemisestä. Kaksijakoisissa tarinoissa siitä miten tytöt lähtevät kasvukeskuksiin ja pojat jäävät kotiseudulleen joutilaiksi, jääminen on yhdistetty epäonnistumiseen. Ehkä myös se, että kun helsinkiläinen tulee kysymään, tykkäätkö asua täällä, niin kuulija olettaa, että sen mielestä ainoa asumisen arvoinen paikka on Helsinki.

Ylimielisen hesalaisasenteen kanssa on kuitenkin turha lähteä kyselemään. Ennemmin kannattaa hakea ymmärrystä niistä tutkimuksista, joissa pohditaan kuulumisen tunnetta (engl. belonging) ja sen merkitystä yksilöiden elämänvalinnoille, hyvinvoinnille ja identiteetille. Sukulaisuus- ja ystävyyssuhteet, paikallisyhteisöllisyys ja eletty historia sitovat meitä paikkoihin. Jotkut nuoret aikuiset ovat myös hyvin konkreettisella ja positiivisella tavalla maassa kiinni silloin, jos perheellä on maaomaisuutta ja heillä kiinnostusta rakentaa tulevaisuuttaan sen ympärille.

Jäämisestä voi ja pitää siis puhua muutenkin kuin jämähtämisenä. Hyvä arki rakentuu harvoin siitä, että toimii muiden odotusten mukaan. Yhteiskunnankin kannalta on parempi, että ratkaisuja lähtemisen ja jäämisen suhteen tehdään sillä perusteella, mikä itselle on tärkeää.

Sanna Aaltonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen valtiotieteiden tohtori ja sosiologian dosentti, joka työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa Ajolähtö-hankkeen vanhempana tutkijana ajalla 1.9.2015-30.6.2016.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt